torstai 17. syyskuuta 2015

Pullo cavaa ja 3 vuoden tipaton

Yövuorot on taas saatu tehtyä ja on mulla vaan ihanassa paikassa työ kun aamulla näkee tällaisen maiseman <3 Piti hetkeksi viimeisen yön jälkeen mennä tuonne laiturin päähän ja vaan fiilistellä auringonnousua ja aamu-usvaa. Aika taianomaista.


Kotipihalla tajusin, että hei, nythän on syksy ja nyt pari päivää myöhemmin tuota vesisadetta katsellessa voi taas tuumata, juu on todellakin syksy.
Mut on se silti aika kaunis <3 (ja koska lidlistä löytyi waterproof-lenkkarit entisten hajonneiden tilalle, niin mitäpä se vesisade estää myöskään ulkona oloa?)


Ja jos mä olenkin tällä hetkellä hukassa täysin mun syömisten kanssa, niin yks juttu on ihanaa, että se todellakin toimii ja se on se kun kroppa sanoo neljän yövuoron ja kahden viikon sairastelun jälkeen "nyt ylös, ulos ja lenkille". Se on yksi ihanimpia asioita mitä matkan varrella on tullut opittua.

Eilen iski päälle myös hirveä salikärpänen, tahtoo salille!
Ainut vaan ettei sellaista nyt ole kun mun sali purettiin uuden kauppakeskuksen tieltä ja kunnan kuntosali ei ole remontin alta vielä auennut (enkä väistösalille enää viitti mennä). Onneksi ei kestä kuitenkaan kauaa et sali ja uimahalli aukeaa. Toivotaan että tää kipinä kestää sen aikaa... voishan sen kehonpainoharjoittelun tietenkin aloittaa vaikka nyt ettei ihan jäätävän tukkoon tulis salilla heti yli puolen vuoden tauon jälkeen.

Ruokailuissa olen pitänyt tiukkaa linjaa. Syön silloin kuin lapsikin syö. Aamupalalla on olleet hittejä pähkinät ja murot(!?), mut ihan sama, kuhan jotain tosiaan syö eikä ajattele "et juu kohta syön jotain..." Tiukka linja on auttanut ja pari kertaa on voinut sanoa, että kroppa on tuntenut nälkää ruoka-aikaan mikä on todella hyvä juttu. Sillä ne pahat ajatukset on siellä todella nopeasti vaanimassa ja vatsan kurina saa ne nopeammin hiljaiseksi. Ahmiminen on edelleen "hallinnassa" eli sitä ei ole ollut. Kipeänä olen kyllä syönyt herkkuja, mutta ne ovat olleet vapaaehtoisia valintoja, ei mitään pakkomielteitä. "Hallinnassa" on lainausmerkeissä, sillä hyvähän se on näin sanoa kun niitä "kohtauksia" ei ole ollut. En kuitenkaan uskoisi homman olevan hallinnassa jos sellainen ahmimis-kohtaus tulisi. (Oikeesti kuinka tää voi olla niin vaikeeta???)

Tiistaina oltiin poikkeuksellisia ja käytiin elokuvissa. Siellä menee leffa Inside Out-Mielen sopukoissa ja todellakin voin suositella. Voin suositella vaikka aikuisten katsottavaksi. Ihan järisyttävän syvällinen elokuva ei ole, mutta aika sopivan kuitenkin. Mut hei, mikä voisikaan olla järkevämpää näytettävää lapselle (etenkin tytölle) kuin leffa TUNTEISTA. Sillä niitä tunteita tuntuu meidän naisten päässä olevan keskimääräistä enemmän tai voimakkaammin kuin noilla kaksilahkeisilla ;)
Oma tyttö tuntuu olevan aika tunteellinen tyyppi. Siltä löytyy pääasiallisesti ne räväkät tunteet, sillä on aikamoinen rämäpää ilopilleri ja aktiivinen ja avoin. Löytyy sieltä siten se herkkäkin tyttö, joka tuntee kyllä kaiken niin suurella sydämellä <3


Eilen katsottiin miehen kanssa ihan toisen genren elokuva, Luokkakokous. No, se oli sit elokuva varmaan niistä miesten tunteista? :D No olihan se ihan hauska ja naurattikin. Asiassa auttoi varmaan tää minipullo 3 vuoden tipattoman jälkeen.
Parlodelit on nyt nimittäin syöty ja nyt pitäisi katsella mitä se kasvain siellä päässä sanoo kun lääkkeet on loppu... Lääkkeiden kanssahan ei alkoholia saanut käyttää, joten siksi tipattomalla tuli oltua. Alkossa tuntui että olen aivan pihalla ja nappasin sit tän, no ihan hyvää oli :) Enhän mä ennen tuotakaan ole kauhea alkoholin suurkuluttaja ollut muutenkaan bailausvuosien jälkeen. Kotona lasi viiniä tai siideriä pari kertaa vuodessa on ollut se mun juttu. Tästä syystä varmaankin tuo tipattomuus ei haitannut oikeastaan laisinkaan, ei vaikka oli mahdollisuus siihen että se kestäisi koko elämän. Lapsen suhteenkin tuo alkoholittomuus on ollut ihan hyvä juttu. Toisaalta myös kohtuukäytön näkeminen on mielestäni opettavaista. Onnea on ollut se, ettei mieskään juurikaan juo, etenkään kotona. Ei kyllä ehkä jaksaisi sellaista joka ilta kaljoittelevaa tyyppiä katsella.

Ehkä joku päivä mä saan mun oman elämän takaisin? Ehkä joku päivä mä saan taas treenata ja syödä normaalisti, eikä mun tarvitse olla fibrokipujen vanki. Mutkaista on tää elämä...

iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)