perjantai 29. tammikuuta 2016

Vain kahdestaan

En aiemmin edes ymmärtänyt kuinka vahvasti voi toisen poissaolon tuntea. Ajatus miehen kahden viikon työmatkasta vain oli, meille jää tänne suomeen auto, selvä, kaikki ok ja sitten se mies palaa sieltä kahden viikon päästä kotiin, fine.
Toki eilinen (maanantai) oli muutenkin katastrofaalinen päivä. Olin lähdössä yövuorosta kotiin, pakkasta 29,9C ja saan vain todeta että työpaikan lämpötolppa ei toimi ja auto on aivan jäässä. Aamuvuorolainen heittää mut kotiin ja otan tytön ja jatkoroikan mukaan. Vietämme "mukavat" tunnit auton lämpeämistä ja latautumista odotellen ja yhtäänhän en haluaisi nukkumaan. Olen aivan jäässä väsymyksestä ja ulkona auton rassaamisesta.

Ensimmäistä kertaa lämmitän auton moottoria hiustenkuivaajalla (jäätynyt polttoaineensuodatin) ja reilun 2h tolpassa olon jälkeen auto hyrähtää käyntiin ja me kotiin. Kroppa ja mieli ovat myllerryksessä, ei pysty nukkumaan, maksan laskuja, siivoan, leivon ja mua ärsyttää. Oikeastaan mua suututtaa. Onneksi iltapäivällä Lintunen menee leikkimään kaverinsa luokse ja saan nukuttua 3 tuntia syvää unta.

Illalla mietin millaiseksi tämä kaksi viikkoa muodostuu. Odotan innolla sitä millainen mahdollisuus tämä on luoda vahvempi yhteys tyttäreen, toisaalta tunteet miestä kohtaan ovat melkoista vuoristorataa. Millaista on sitten kun hän palaa? Olenko innoissani, helpottunut vai ärsyyntynyt siitä että pieni symbioosimme tullaan särkemään.

Mietin mistä nämä ajatukset kumpuavat?

Kohta alkaa olla kaksi viikkoa täynnä, nuo kursivoidut tekstit kirjoitin ensimmäisenä päivänä ja olin tunteellisessa vuoristoradassa. Kaipa siis tämä tilanne oli minulle pieni tai jopa vähän isompi kriisi...
Viikkoon on mahtunut hyviä päiviä ja sitten niitä todella huonoja päiviä. Erona on ollut se, että ne on täytynyt kestää yksin. Ja se ei ole ollut lainkaan mukavaa.


Viime viikon pakkaset nostivat fibrokivut aivan uusille tasoille, auto hajosi lopullisesti (mies olisi korjannut sen varmaankin noin 30 minuutissa, minä en) ja me käveltiin Lintusen kanssa töihin kello kuudelta aamulla hemmetinmoisessa lumisateessa. Mietin pistikö universumi vähän tulta alle mun toiveisiin "aktiivisemmasta elämästä"? Jooga on ainakin ollut ihan jäissä, ei vaan pysty kaiken kävelyn ja pakkasen jälkeen tekemään mitään.

Lisäksi sain kuulla, että ehkä vuoden päästä olen työtön, kiitos vaan nykypäivän hoitoala jossa kilpailutukset pitävät huolen ettei sellaista käsitettä kuin "vakituiset työpaikat" ole kohta ollenkaan. (Tämä on tosin pahin skenaario, toisaalta voi olla, että vuoden päästä mulla on ihan todella hyvä työpaikka.)



Tyttären kanssa olemisesta olen nauttinut kuitenkin täysillä. Ollaan tehty hyvää ruokaa, yhdessä. Yhtä aikaa ollaan menty nukkumaan. On ihanaa nukahtaa Lintunen kainalossa ja aamulla olen saanut nukkua vielä vähän ekstraa kun hän on herättyään hipsinyt omaan huoneeseensa leikkimään. Vajaan kahden viikon aikana olen huomannut kuinka taitava tyttärestä on tullut ja kuinka reipas hän onkaan. Sillä silloin kuuden päivän työputken jälkeen, kun vedin pulkassa luistelukamoja päiväkodilta ja ruokaostoksia kaupasta ja oltiin todellakin herätty jo ennen kuutta sinä aamuna, niin silloin minä olin se, jonka olisi tehnyt mieli heittäytyä itkupotkuraivareissa keskelle tietä ja huutaa etten jaksa metriäkään. Lintunen sen sijaan paahtoi menemään mäkeä ylös ja sirkutti äidillekin voimasanoja. Voi luoja miten mahtava tytär mulla onkaan.


Ollaan tehty 500 palan palapeli kahteen tuntiin, ollaan käyty luistelemassa, ollaan luettu kirjoja ja ollaan suunniteltu ensi kesän palstaa. Palsta on muuten yksi hienoimmista jutuista tänä vuonna. Jo vuosien ajan olen toivonut, että meillekin tänne tulisi palstaviljelypaikka ja nyt se toteutuu. Ja vieläpä ihan huippuun paikkaan ja minne on noin kilometri meiltä! Ihan huimaa!


Keskiviikkona kävin tilaisuudessa kunnantalolla missä palsta-asiasta puhuttiin, tehtiin projektitehtäviä siinä samalla ja tutustuttiin mahdollisiin palstanaapureihin. Ihan todella kivaa porukkaa oli paikalle kerääntynyt ja kuinka erilaisia. Uskon, että palstasta tulee mieletön juttu, se piha mistä olen aina haaveillut ja siellä saa turvallisesti hortoillakin. Luonnonkasvien kerääminen on tähän asti jäänyt haaveeksi, uskon, että nyt sekin toteutuu Kesämaassa. Siis hei mikä nimi!

Mut silti viime viikkojen isoin asia on se, että meistä puuttuu yksi. Onneksi se päättyy pian ja täytyy sanoa, että arvostan kumppanin olemassa oloa nyt huomattavasti enemmän. Ja lisäksi olen niin onnellinen siitä, että me ollaan perhe ja että me jaksettiin viime vuosi yhdessä selvitellä kaikki jutut ja että me ollaan edelleenkin yhdessä kaikkien katastrofien jälkeen. Me ei luovutettu. Nyt mulle todellakin näytettiin se, että sillä kaikella puurtamisella viime vuonna oli ja on merkitystä ja ettei elämässä ole mitään tärkeämpää kuin se, että me kolme rakastamme ja pidämme huolta toisistamme ja pysymme yhdessä.

iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)