keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Oman elämän alivuokralainen

En tiedä oikein millä sanoilla edes alkaisi kirjoittamaan, mutta kirjoittaa pitää, että saisi edes hieman ajatuksiaan selvemmäksi.

Kolme päivää "kuntoutusta" on takana, oikeastihan tämä on sopeutumisvalmennus-kurssi eikä kuntoutus. Miten ne eroavat toisistaan niin God knows, minä en ainakaan.

Ennen kurssin alkua pelkäsin paljon sitä, että meidät täällä uuvutetaan liikunnalla, mutta itselleni suurin ongelma on ollut istuminen. Mulla on ollut aina ongelma tuolien kanssa. Kyllä lattialla tai maassa voi istua, mutta tuolilla istuminen on tuskaa. Töissäkään ei juuri tarvitse istua, hieman voi istahtaa jalkoja lepuuttamaan ja sitten taas jatketaan. Täällä istutaan ja istutaan ja istutaan. Ulkona paistaa aurinko ja me istumme sisällä huonossa sisäilmassa. Se että illalla käy kävelylenkillä ja uimassa ei korvaa koko päivän istumista. En pitkään aikaan ole ollut kokonaisvaltaisesti niin kipeä kuin nyt. Kipua lisää myös se, ettei ole mitään sijaistekemistä kivulle, sekä se, että siitä kivusta puhutaan koko ajan. Sehän täällä on vähän niin kuin tarkoituksenakin :)



Eilinen ilta oli kuin syvä suo. Oli jotenkin niin musertavaa katsoa kaikkia sairaita ihmisiä täällä ja miettiä sitä, että itse kuulun siihen joukkoon. Toisaalta onko minulla oikeus murehtia omaa toimintakyvyttömyyttäni kun vieressä istuu ihminen pyörätuolissa?
Toisaalta taasen sen pyörätuolissa olevan ihmisten rajoitukset hyväksytään. Kukaan ei vaadi pyörätuolia käyttävältä täyttä toimintakykyä, mutta koska kukaan ei näe fibromyalgiaa, niin sitä sairastavalta usein vaaditaan sitä täyttä normaalia toimintakykyä, aivan kuin et olisikaan sairas.

Menin illalla metsään ja rannalle, onneksi luonto on täällä mahtava ja ihana, se parantaa kurjemmatkin ajatukset.

Jokainen joka sairastaa näkymätöntä sairautta tietää, että se on ihan tuskaa. Yleensä ihmiset ympärilläsi eivät ymmärrä sinua ja rajoitteitasi, koska näytät ihan normaalilta. Jos minä antaisin nämä tämän hetkiset kivut terveelle ihmiselle, se ihminen luultavammin lamaantuisi täysin kivusta eikä pystyisi tekemään mitään.

Fibromyalgia ei ole keksitty sairaus vaan se on kipuaistimuksen häiriö, sitä ei voi parantaa lääkkeellä.


Eilen kurssiohjelmaan kuului käynti kuntosalilla. Se oli kuin alkoholistille olisi heilutellut viinapulloa nenän edessä ja sanonut "hähähhää etpäs saakaan". Minulle tuo kuntosali oli kuin se viinapullo. Mieleen tuli kaikki ne mielettömät treenikerrat ja endorfiini ja adrenaliiniryöpyt ja sitten päähän iski se tosiasia ettei koskaan enää tule olemaan sellaisia treenejä.
Kuntosalille tulen varmasti joskus vielä pääsemään, mutta fysioterapeutin kanssa juteltuani ei auta kuin hyväksyä se tosiasia, että se tie sinne salille tulee olemaan pitkä eikä siellä salilla tule koskaan olemaan sellaista kuin ennen.

Itse toisaalta olen onnekas, sillä toimintakykyni on kuitenkin varmaan sieltä aika hyvästä päästä, sisällä kuitenkin asuu mörkö-ajatus työ- ja toimintakyvyttömyydestä. Entäs jos tässä käy niin?

Pakkomielteinen ajatus pärjäämisestä on pelastusrenkaani. Vaikka itsensä hoitamiseen välillä tuskastuu ja väsyy, en halua silti antaa periksi. Minä en anna tälle sairaudelle periksi.

Psykologi vertasi Fibroa alivuokralaiseen, jolla on elinikäinen vuokrasopimus. Välillä se käyttäytyy hyvin ja välillä huonosti, rällää ja ei anna nukkua, hakkaa päähän ja pistää koko kropan ihan äärirajoille ja sekaisin. Sitähän tämä oikeastaan on.



iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)