torstai 16. kesäkuuta 2016

Jokapäiväinen häpeä, yksi erävoitto ja pieniä onnellisuuksia

Tänään päätin tehdä sen.

En halunnut enää kokea jokapäiväistä häpeää vaatekaappia avatessani. Sitä tunnetta, että olisin epäonnistunut koska olen lihonut.

Olen lihonut, se on fakta olkoon sen syy mikä tahansa. Se ei ole kuinkaan mikään maata kaatava tilanne tai katastrofi minkä täytyisi pilata elämäni täysin.

Otin laatikon ja viikkasin sinne jokaikisen vaatekappaleen, joka on liian pieni tällä hetkellä. Ei enää sitä tuskaa kun katsot kaappiin ja ainoa mitä näet on liian pienet vaatteet. Jos emmin vaatteen kohdalla mahtaako se olla hyvä vai ei, niin kokeilin sitä. Yhtään ahdistusta herättävä vaate, vaikka se olisi kuinka kaunis ja ihana, sai päätyä varastolaatikkoon. Yllättäen vaatekaappin jäi aika paljonkin mitä pukea päälle. Jäi vaatetta niin lämpimään kuin kylmäänkin kesäpäivään. Tähän asti kun on tuntunut siltä ettei siellä ole mitään mikä päälle mahtuu.

En aio luovuttaa. En aio hylätä vaatteita varaston perukoille. Koen vain, että minun täytyy elää nyt tätä hetkeä. Ei, sitten kun hetkeä. Keskityn nyt tähän mitä on ja tavoitteena on kyllä taas mahtua niihin "pieniin" vaatteisiin. Keskityn siihen, että saan itseni taas liikkeeseen ja lihakset aktivoitua treeniin, sitten vasta on aika miettiä "paljonko painan".


Eilen kävimme viemässä Lintusen kesälomalle. Onnea on äiti, joka ottaa lapsen luokseen <3 Itse saan painaa duunia vielä useamman viikon ennen virallista kesälomaa. On outoa olla ilman lasta kotona. Toisaalta silloin on aikaa keskittyä itseen, sekä parisuhteeseenkin.

Käytiin RiikkaPiikassa shoppailemassa ja näin viimoin sen superhienon traktorin mikä sinne on tehty. Aiemmin käydessäni traktori on ollut maailmalla. Kuinka ihanaa iloa ja piristystä moinen vekotin voikaan oikeasti herättää ihmisissä!?! Olemalla vain hassu, iloisen kirjava pläjäys, mahtava. Pienestä on onni ja ilo kiinni, oikeasti.



RiikkaPiikalta löytyi ihanaa piristystä arkeen. Kiitos äiti <3


Sain myös tonkia äidin pihalta 30kg painavan raparperin juurakon ja perennoja palstalle. Toivottavasti selviävät keskikesän muutosta. Ihanaa ajatella, että nämä kasvit ovat osa tulleet jo isoäidin puutarhasta äidin puutarhaan ja nyt minun <3


Mies ei ehkä ollut kotimatkan lastista niin mieluissaan. Eikä siitä, että roudasi ne minun kanssani palstalle, mutta teki sen kuitenkin, kaivoi kuoppia ja kantoi vettä. Aika ihana tyyppi <3


Yksi elämän erävoitto oli myös se kun endokrinologi soitti keskussairaalasta. Prolaktiini-arvot ovat entisestään tippuneet, lääkityksen voi edelleen pitää pois ja vuoden päästä vielä yksi seuranta. Jos silloin on kaikki ok niin voidaan ajatella, että se oli aivolisäkekasvaimen loppu. Helpottavaa on toisaalta myös se, että vaikka en ole voinut fyysisesti niin hyvin viime aikoina, niin ainakaan kasvain ei ole ollut niiden olotilojen syynä.

Että sellaista tällä kertaa elämässä.

iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)