torstai 28. heinäkuuta 2016

Syömishäiriön kanssa elämisestä

Lomalla tulee enemmän kiinnitettyä huomiota siihen, että siellä se syömishäiriöpeikko edelleen asustaa jossakin aivosopukassa, siellä missä se on majaillut jo yli 20 vuotta. Mietin tätä yksi päivä ja ajattelin, että tätä tasapainoiluako tämä on koko elämä? Eikö tästä parane koskaan? Parantuisinko jos olisin laiha? Vai olisiko silloin edelleen sama tilanne? Olisinko sitten kuitenkaan koskaan tarpeeksi laiha etteikö syömishäiriö kummittelisi edelleen?

Kotona tilanne on enemmän balanssissa, sillä siellä ei ole hetken mielijohde-houkutuksia lähettyvillä, joten syömishäiriötä on helpompi hallita. Kun arkirutiinit pyörivät ja elämää säätelee työ ja perhe eikä ylimääräisiä houkuttimia ole lähistöllä. Mieheltä tuppaa joskus unohtumaan se, ettei tälle vaimolle niin vain tuoda suklaata "ihan vaan huvikseen", se kun voi olla kierteen alku, ihan niin kuin alkoholistilla. Joskus se tilanne on siinä hetkessä niin vahva, että pyydän viemään herkun pois, antamaan sen vaikkapa jollekin muulle. Kukat eivät onneksi moista aiheuta, maksavatkin saman verran :)


Toisin on balanssin laita esimerkiksi äidin luona, jossa jäätelöä ja muita herkkuja on heti saatavilla. Kun tulee pienoinenkin "herkkunälkä" voi sen tyydyttää samoin tein ja kierre on siis valmis. Tyytyväinen olen siitä, ettei mitään järkyttäviä övereitä tullut lomalla vedettyä, mutta kyllä useamman jätskin tai suklaan olisi voinut jättää syömättä ihan kokonaan.

Huomasin myös lapsesta sen, että ne mehujäät siellä pakkasessa himottivat koko ajan. Samoin kainuun reissulla kun lapsi tiesi että ollaan lomalla vaarin kanssa, oli herkkujen kärttäminen jatkuvaa. Kun jatkoimme lomaa Turkuun omalla perheellä, alkoi lapsenkin herkkuhimo laantua eikä karkkikyselyitä enää niin paljon tullut.

Oma syömishäiriönihän on siis BED eli siis ahmimishäiriö jossa ei oksenneta (olen elänyt elämässäni sellaisen vaiheen jolloin myös oksensin, sen aika on onneksi ohi, luojan kiitos). Tällöin BEDiä sairastava usein on myös ylipainoinen, koska ruokaa ei poisteta oksentamalla niin kuin "tavallisessa" ahmimishäiriössä bulimiassa. Ahmimiskohtauksiini liittyy usein väsymystä (unettomuus), yksinäisyyden tai ärtymyksen tunnetta tai vastoinkäymisien yhteydessä tapahtuvaa "itsensä lohduttamista tai jopa turruttamista ruualla". Myös fibromyalgia-kivut lisäävät ahmimishalua. Pahin on kuitenkin väsymys, joten hyvästä yöunesta tosiaankin pitää huolehtia tarkasti. Väsymys kun lisää myös ärtyisyyttä, masennuksen tunnetta, kipuja jne. eli soppa on valmis. Olen myös tavallaan rankaissut itseäni ruualla kun olen epäonnistunut, syönyt niin että olen tullut todella kipeäksi. Olen pahoinpidellyt itseäni ruualla, kyllä sekin on mahdollista ja tiedän, että aika moni tekee sitä juuri nytkin.

Minulla on myös ortoreksia-piirteitä. Äiti sanoo niitä Terveysterroristi-puheiksi.
Ortoreksia oireet mielletään usein pakonomaiseksi ravinnon tarkkailuksi, ruokavalio on tarkka ja henkilöllä on fiksaatio syödä “oikein”. Ortoreksiaan liittyy usein pakonomainen liikunta. Ortoreksia ei ole diagnosoitava sairaus, mutta ortoreksia oireet lisäävät luonnollisestikin riskiä sairastua “viralliseen” syömishäiriöön kuten anoreksiaan. (lainaus: syömishäiriöklinikka)
Ortoreksian kanssa onkin vaikeampi elää, sillä se oma hyvinvointi kun sairauden osalta vain nyt vaatii ruokavalion ja liikunnan tarkkailua. Näin fibromyalgian hoito tavallaan ruokkii ortoreksisia piirteitä minussa.
Suurimmaksi osaksi nämä piirteet liittyvät liikuntaan.
Aktiivisuusmittarin tuijottamista (pitää laittaa tauolle jos tulee pakonomaista liikkumista), liikuntapäiväkirjan kyttäämistä (säännöt treeneistä, treenien lopettaminen jos lipsuu) jne. ja etenkin armottomuutta itseään kohtaan. Salitreenit oli toisaalta aika pahoja tältä kantilta ajateltuna. Liikaa, liian lyhyessä ajassa, yksinkertaisesti. Nyt haaveilen salille palaamisesta. Osaisinko treenata siellä tarpeeksi kevyesti?

Edelleen koen kotitreenien teon hankalana, niihin on vaikea motivoitua, vaikka välillä on kyllä mennyt ihan hyvinkin kuten ennen loman alkua hehkutin. Kotitreeneissä on se hyvä puoli ettei niihin kulu niin paljoa aikaa ja treenin voi tehdä milloin haluaa, salitreeneissä taas se hyvä puoli, että saa ns. omaa aikaa ihan itselleen. Vain sinä, kuulokkeet ja treeni. Voi luoja kuinka kaipaankaan sitä olotilaa!

Osaan myös laajasti ruoka-aineiden kaloritietoja (kalorilaskuri-päiväkirjaa ei voi käyttää) ja muita terveystietoja ravitsemuksesta.
Kaikki nämä tiedothan ovat toisaalta ihan hyvästä, mutteivat silloin kun ne alkavat hallita elämää. Ei edes ole pitkä aika siitä kun tajusin ettei kalorien ulkoa osaaminen ole merkki siitä, että tiedostaa mikä on terveellistä, se on merkki siitä että on sairas. Ihan sama, onko siitä tiedosta hyötyä vai ei.

Tänään on ollut pitkästä aikaa kipupäivä. Se ottaa päähän ja särkylääkkeet eivät auta. Mikään ei auta. Mietin milloin alkaa syömishimo vai alkaako?
Toivon ettei ala.
Käperryn peiton alle ja katson sarjamaratonia.
Sekin on ihan hyvä vaihtoehto tällaisena päivänä.

iive

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta! Tosi mielenkiintoista kuinka ajatuksemme menevät yhteen, olen itsekin kirjoitellut viikonlopun aikana postausta samasta aiheesta.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa on että olet saanut hoitoa asiaan, itsehän en ole syömishäiriöön saanut minkäänlaista hoitoa. Ilmeisesti oireiluni ei ole niin vakavaa koska en ole alipainoinen, sitten sitä hoidettaisiin vissiin. Lääkärissä äiti käytti minua jo ala-asteikäisenä ja lääkäri vaan nauroi kun kerroin pakonomaisesta syömisestä ettei sellaista olekaan. BED "keksittiin" vasta vuosia sen jälkeen diagnoosiksi. Kai siitä maailmalla tiedettiin muttei suomessa.

      Poista

Kiitos :)