perjantai 29. joulukuuta 2017

Suklaakuplasta Vihermehukuplaan

Suklaakupla on elämän tila, jossa suklaa toimii addiktiona tai jonkin asian "lieventäjänä" esim. stressi, masennus, ketutus tai muuten vaan on ihan p**ka päivä. Suklaata ei siis juurikaan syödä siksi, että olisi kivaa tai jotenkin haluaisin nyt erityisesti syödä suklaata. Suklaan tilalle käyvät myös muut asiat kuten irtokarkit tai muut namut. Bulimiakavereista kuten Nutellasta pysyn sen sijaan kaukana edelleen. Sipsit käyvät myös joskus suklaakuplailuun, mutta niitä voi jopa syödä "koska on kiva päivä/ilta"-fiiliksellä, joten aivan täysin tätä genreä ne eivät siis ole.
Suklaakupla ei myöskään ole elämässäni kovinkaan valinnainen tila, siksi nimitänkin sitä addiktioksi tai tunnesyömiseksi. Silloin kun suklaakupla on päällä, on elämässä aina jotain ikävää meneillään.



Vihermehukupla on elämän tila, jossa energisiä päiviä riittää. Tällöin riittää aikaa ja huomiota sille mitä sieltä suusta alas pistetään. Sittenpä sitä mehustellaan ja värkätään smoothieita ja tehdään kaikkea hyvää ruokaa. Vihermehukuplaan liittyy usein myös tarve liikkua, koska energiaa on toisin kuin suklaakupla-aikaan.
Vihermehukupla on siitä mukava juttu, että silloin olen yleensä iloinen, onnellinen ja hyväntuulinen. Elämä soljuu mukavasti eikä ihan pienet huolenaiheet tai stressinpoikanen voi kaataa hyvin päällä olevaa vihermehukuplaa.
Vihermehukuplasta on myös mahdollista sutjahtaa ihan Onnellisuuskuplaan asti, mutta se onkin toinen tarina jo se <3

Joskus tuntuu, että en millään lailla ole oman elämäni päättäjä. Eilen nukuin ensin 10h, sen jälkeen vaivoin hereillä pysyin 2h, jonka jälkeen nukuin taas. Viralliseksi heräämisajankohdaksi voisi ehkä laskeskella, että kello oli suurin piirtein puoli viisi kun jotain älyä sentään oli päässä.
Mietin eilen taas sitä, että tätäkö tämä elämä on? 2 päivää töissä ja sen jälkeen jäätävä kooma eikä mihinkään kykene? Mitä se on 5 päivän työputken jälkeen? Toisaalta, ei se ihmekään ole kun työ-öinä ei vaan saa nukuttua... mitään ongelmaa vapaapäivinä ei ole. Työ-öinä sen sijaan ajatukset pyörivät päässä kuin hyrrä, nukahdan ja herään, valvon ja nukahdan, herään ja ajatukset vain surisevat ja surisevat. Ja vaikka ajatukset eivät ole enää edes ahdistavia vaan lähinnä pelkkää ajatusten virtaa, niin silti ne hereillä pitävät eivätkä päästä syvään uneen.

Sitten tänään herätessä se iski. Vihermehukupla.
Jäätävä siivouspäivä, kaikki kondikseen mitä vain kerkesi ja jaksoi. Hyvää ruokaa, suola-sitruunavettä nesteytykseksi ja smoothieta välipalaksi.
Ja oikeasti aivan paras juttu on se fiilis. Kun tunnet olevasi niin elossa!

Siivoamisen ja sisustamisen jälkeen lähdin tuhlaamaan viimeiset ePassi-saldot kylpylään. Hierovia suihkuja, infrapunasaunaa, vähän uimista ja turkkilaisen saunan hiljaisuuteen syvä hengähdys.
Kotiin kaupan kautta. Kassillinen vihanneksia, hedelmiä, pähkinöitä... mehustin ja smoothiekone pyörimään. Nyt on hyvä olla.


Millainen päivä mahtaa olla huomenna? Sitä ei tiedä. Menikö viikon energiat tässä vai vieläkö olisi jotain jäljelläkin? Sen näyttää vain huominen.

Yöksi sentään on boostattu magnesiumsatsilla ja Nukkumatti-smoothiella, joten ei siitä luulisi kiinni olevan.

Kovasti toivon, että saisin tämän kuplailun joskus aisoihin. Että voisin elellä lähinnä Onnellisuus- tai Vihermehukuplassa. Toivon, että joskus Suklaakuplailut olisiva taaksejäänyttä elämää. Ikävästikin kun se näkyy terveydessä ja painossa asti. Eikä oikein jaksa liikkuakaan niin kuin pitäisi. On se kummallista, että se mistä nauttii ja missä on hyvä olla, niin sieltä sitten pitää moiseen monttuun aina kapsahtaa...

Mutta jokainen päivä ilman Suklaakuplaa on hyvä päivä! Ja siitä lähdetään nytkin. Tänään oli hyvä päivä. Toivotaan sitä huomisellekin!


Nukkumatti
1 kypsä banaani
0,5dl manteleita(pähkinöitä) liotettuna
0,5dl kaurahiutaleita (gluteenitonta) liotettuna
2rkl raakasuklaa-rouhetta
tai
1rkl raakakaakao-jauhetta
ripaus aitokaneli-jauhetta
ropsaus aitovanilja-jauhetta


Hyvää viikonloppua!

iive

tiistai 26. joulukuuta 2017

Kaikki on juuri niin kuin on ja se on hyvä

Istun täällä kotona ja juon Blossa-glögiä ensimmäistä kertaa elämässä (on kyllä hyvää täytyy myöntää), katselin samalla joulukuvia ja fiilistelin niin kivaa joulua. Jotenkin ihanaa, että varsin rankalle vuodelle on kuitenkin muodostumassa näinkin hyväntuntuinen loppu. Toivon että se enteilisi ensi vuoden paremmuutta se.

Tänään töissä valmistauduin kehityskeskusteluun ja samalla mietin mitä ensi vuodelta oikein haluan. Ainakin haluan vain olla ja jotenkin irtipäästää tietyistä jutuista. Ensi vuonna haluaisin tosiaankin keskittyä todella paljon vähemmän työhön ja enemmän omaan elämään. Siihen mun elämään. Edelleen tuntuu, että tänä vuonna on töihin mennyt energiaa ainakin kolmen vuoden edestä. Joten sinne siis toivotaan tasaisuutta ja sellaista normaalia meininkiä ja sinne omaan elämään jotain kivaa menoa ja meininkiä.


Ja vaikka olisinkin jotenkin voinut jo ajatusasteella skipata joulun kokonaan ja siirtyä suoraan aurinkoiseen energiseen tammikuuhun, niin olishan se nyt ollut sääli jos niin olisi käynyt, sillä niin paljon hyvää olisi jäänyt välistä. Niin kuin vaikkapa tämä lumiukkonen, joka aaton aaton iltana saatiin yhdessä rakentaa kun koko päivän oli satanut lunta niin maan mahdottomasti.


Eilen palattiin miehen kanssa kotiin ja työn ääreen. Lintunen sai onneksi jäädä nauttimaan lomasta Mammalaan. Tosin joulunpyhät ja muut suovat itsellekin työn suhteen hieman extraa kun töissäkin on varsin paljon rennompi meininki.

Jokin ihme innostuspiikki sai vieläpä vääntäytymään ylös reilusti ennen iltavuoroa ja nauttimaan luontopolun maisemista. Koko syksynä en ole juurikaan metsässä käynyt, ei ole vain jaksanut. Tänään sitten sen oikein tunsikin, että voi tänne on ollut niin ikävä ja täällä on ihana olla. Ja olihan se aikamoinen talven ihmemaa vaikkei aurinko paksun pilvikerroksen läpi paistanutkaan. Mutta olihan siellä lumi, puut ja joki. Ja linnut, miten ihmeessä niitä olikin niin mahdottomasti?

Jotenkin ajattelin, että tässä vaan vähän tsippailen ja ehkä vähän tulee jopa kylmäkin. No ei tullut kylmä enkä tsippaillut kun melkoista lumessakävelyähän tuo oli, mutta sekin tuntui vaan hyvältä, kivalta ja virkistävältä. Tuntui, että olisi oikeasti ihan elossa, täällä metsässä.




Olo on jotenkin seesteinen ja hyvä. Tässä on hyvä olla nyt ja huomennakin on hyvä olla.

Kaikki on juuri niin kuin on ja se on hyvä.

iive

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Mille elät elämääsi?

Tämä vuosi on opettanut katsomaan useaa asiaa aivan erilaiselta kantilta. Osa asioista on ollut sellaisia, joiden olemassa olon olen tiennyt, mutten kuitenkaan ole saanut niistä kiinni tai tehtyä mitään konkreettista.

Sairaslomalla notkuin paljon (liikaa) netissä ja Facebookissa. Täytin sillä niitä päivän tyhjiä hetkiä jolloin ei ollut voimaa tehdä tai saati käsitellä mitään sen vakavampaa. Lyhytkestoinen popahtelu somessa sen sijaan onnistui oikein hyvin. Tuolta some-virrasta sain kuitenkin muutamia tutkiskelun arvoisia ajatuksia, jotka ovat jääneet mieleeni pyörimään ja muodostamaan jonkinlaista vastaavuutta omaan elämääni.

Eräässä facebookin videossa esitetään hypoteesi, että kuolisit juuri nyt, maailma jatkaisi pyörimistään ilman sinua, muiden elämä jatkuisi niin kuin ennenkin...


1. Mitä elämässäsi rakastit?
2. Kadutko jotain elämässäsi?
3. Jos saisit uuden tilaisuuden, niin mitä tekisit?

Ja kyllä minun täytyy myöntää, että yksikään vastaus näihin kysymyksiin ei ole työ, joka on saanut identiteetissäni ja elämässäni liian suuren osan. Olen levännyt kotona, jotta jaksaisin tehdä työtä. Olen jättänyt tekemättä asioita omassa elämässäni, jotta jaksaisin töissä paremmin. Olen sanonut -Ei nyt! tyttärelleni, jotta olisin tehokkaampi työssäni tai kun olen ollut työn täysin uuvuttama.

Rakastan elämässäni perhettäni ja läheisiäni. Lastani ja puolisoani ja itseäni. Näiden kaikkien asioiden pitäisi olla elämäni tärkeysjärjestyksessä numerolla yksi.

Jos nyt kuolisin, en suinkaan jäisi katumaan sitä, että tein liian vähän töitä, sillä mielestäni olen tehnyt töitä vähän liikaakin. En ole koskaan nostanut työttömyyskorvausta ja joskus olen tehnyt useampaa työtä yhtä aikaa. Jos nyt kuolisin, katuisin sitä, että olen aivan liian vähän jaksanut/pystynyt olemaan tyttäreni kanssa koska olen väsyttänyt itseni liialla työn tekemisellä. Jos nyt kuolisin, katuisin sitä, että olen aivan liian vähän pystynyt ottamaan saati antamaan hellyyttä ja rakkautta puolisolleni koska olen töiden jälkeen ollut niin uuvuksissa.

Jos saisin uuden tilaisuuden, niin tekisin elämässäni niitä kaikkia asioita joita rakastan ja olisin niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä. Huolehtisin enemmän itsestäni ja murehtisin paljon vähemmän työasioita. Sen sijaan että lepäisin ja vain keräisin voimia vain jaksaakseni tehdä töitä (laittaen oman elämäni toiselle sijalle) aion jatkossa laittaa oman elämäni sille tärkeimmälle paikalle ja valitettava tosiasia on nyt se, että siellä töissä on käytössä sitten se energiamäärä mitä jäljelle jää.

Ja koska elämä on ihmeellinen ja koska en ole kuollut vaan todellakin elossa, minulla on joka päivä uusi mahdollisuus tehdä näin.
iive

tiistai 19. joulukuuta 2017

On se masennus aikamoinen vääristelijä

Vuosi sitten olin jotenkin todella elossa ja onnellinen. Elelin sellaisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki oli hyvin eikä oikein tiedossa olevat tulevaisuuden mullistuksetkaan tuntuneet missään. Kai sitä olotilaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi flowksi, josta rymähdinkin sitten alas ihan todella. Silti kun katson kuvia tältä vuodelta, löytyy sieltä valtavasti ihania asioita ja iloisia hymyjä, kaikki ei todellakaan ole ollut niin huonosti kuin masennuksen harmaus antoi ymmärtää. Nyt kun olen tämän harmauden saanut suurimmaksi osaksi karistettua pois itsestäni, näen ne kuvat, värit, ilon, kirkkauden ja onnellisuuden. On se masennus aikamoinen vääristelijä.
Toisaalta toinen totuus on myös se, että siitä ahdistuksesta tai ankeudesta harvemmin kuvaa ottaa. Tai jotkut voivat tietenkin näinkin toimia, mutta itsestäni on mukavampaa kuvata kauniita kuin ankeita asioita.


Vuosi sitten fyysinen kunto oli taas nousemassa. Tästä vuoden takaisesta kuvasta voin niin konkreettisesti muistaa sen tunteen kun pystyi taas liikkumaan ja nauttimaan liikkeestä ja elämästä. Henkisesti kaikki oli myös hyvin. Rakastan tätä kuvaa ja sitä fiilistä mitä se minussa herättää.


Nyt tänä vuonna fyysinen kunto ei todellakaan toimi. Olen siitä asiasta kyllä kovin surullinen. Paino on noussut ja treenit ei kulje. Tai no uintitreenit kyllä kulkee, muttei siellä altaassa voi joka päivä olla. Henkisesti olen käynyt hyvin pohjalla, mutta silti voisin väittää, että henkisesti olen paljon, paljon vahvempi edellisvuoteen verrattuna.

Olen joutunut tai saanut käsittelemään elämäni asioita uudelleen ja uudelleen. Sellaisetkin asiat, jotka jo luulin käyneeni läpi, ovat nousseet pintaan vaatimaan uudelleen tsekkausta. Eikä se ole ollut lainkaan mukavaa. Vaihtoehtona kuitenkin kun on ollut käydä asiat läpi tai lakaista ne maton alle ja sitten käydä ne asiat läpi luultavasti vieläkin rankemmin. En voi vielä sanoa, että kaikki olisi valmista, mutta varovasti voisin tuumata, että olen enemmän lopussa kuin aivan alussa.


Onnekseni tukenani on ollut työterveyden psykologi. Lisäksi olen lukenut paljon ja käynyt asioita omatoimisesti läpi. Jos Rakkauden tikapuut oli lempeää tarttumista oman elämän kipupisteisiin, on Murra tunnelukkosi sitten sen hard core versio. Huh huh mitä sieltä löytyykään... mutta viisas elämä on nämäkin oikeassa aikataulussa järjestänyt. Kirjat ovat olleet kirjastosta varauksessa ja yksi kerrallaan olen niitä saanut lainattavaksi lempeämmästä järeämpään.

Tänään psykologin viimeisellä käynnillä saatoin sanoa, että olen todellakin jo hyvällä puolella. Ja siellä onnellisuuskuplassakin olen saanut taas vierailla. Toiveita olisi myös bloginkin piristymiselle. Sillä onni potkaisi ja minulla oli mahdollisuus hankkia vanhan rämän tietokoneen tilalle uusi toimiva tietokone, vieläpä minulle sopivaan hintaan. Tai annetaan kunnia sille jolle se kuuluukin eli aviomiehelle joka laitteen bongasi, maksoi ja minulle asensi <3 Nyt on vain tätä Macbookkia opeteltava käyttämään! Vaikka yllättävän hyvin tämä sujuu, outoudesta huolimatta paremmin kuin vanhalla raaskulla joka hurisi ja surisi ja jumitti ja latasi ja latasi ja latasi... uuden koneen paras puoli onkin se, että se ei päästä inahdustakaan! Se on aivan hipihipihiljaa. Tästä ääniherkkä kiittää, sillä tietokoneen hurinaääni on yksi inhokkejani.


Olen saanut palata myös töihin ja ehkä yksi ihanampia oivalluksia tänä vuonna on ollut se, että olen siellä taas kuin ennenkin. Tunnen kuuluvani taas sinne. Minun ei tarvitse lähteä eikä etsiä pakoreittiä. Minä voin jäädä ja olla onnellinen.

Viime sunnuntaina tapasin ensimmäistä kertaa vuoteen vanhoja työkavereita, niitä niin rakkkaita ja ihania ihmisiä. Oli aivan huikeaa nähdä ja tuntea se energia minkä me aina yhdessä loimme.
Mutta oli myös aivan huikea huomata, että myös niitä "uusia" työkavereita oli ollut sairaslomalla ikävä ja että ei oikeastaan ollut enää mitään "uusia" työkavereita. Oli vaan työkavereita ja se sama fiilis heidän kanssa kuin mitä vanhojen entistenkin työkavereidenkin kanssa oli ollut. Ehkäpä siis melkein kokonainen vuosi on tehnyt tehtävänsä ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on muodostunut. Ehkä olen asioita käsitellessäni päässyt perille myös koko elämääni varjostaneesta ulkopuolisuuden tunteestani, siitä että en oikein missään kuulu joukkoon. Nyt olen ymmärtänyt, että aika moni loppujen lopuksi kokee samoin ja että se on asia joka on minussa itsessäni, ei muissa. Minä itse muodostan sen ulkopuolisuuden tunteen itseeni syystä tai toisesta. Se mikä asiassa on hyvää on se, että lopulta se on vain minusta kiinni, joten minä voin myös asialle jotain tehdä. Se on hyvä alkupiste asian muuttamiselle.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vuosi 2018 tulee olemaan elämäni paras vuosi. Tämä vuosi näytti todellakin minulle sen mikä on elämässä tärkeää ja mitä kohti suunnata. Nyt vain pyydän, että saan kulkea sitä polkua ja vähän väsähtäneenä toivon, että tällä kertaa juuri nyt tässä se polku olisi enemmän suora kuin mutkikas. Mutta se asiahan selviää sitten vuoden päästä :)

Ihanaa loppuvuotta ja valoa pimeisiin päiviin toivottelee

iive

perjantai 17. marraskuuta 2017

En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.


Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.



Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.




Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa
Kaikki on hyvin
Olet rakastettu
Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.


Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Paranemisen Avain

Aloitin tämän viikon psykiatrin luona vieraillen. Hän oli onneksi samalla kannalla kuin työterveyslääkärini. Ei lääkkeitä vaan rakkautta itselle, lepoa, aikaa eheytyä. Hän näki tilanteeni enemmän Burn Out tyyppisenä kuin klassisena masennuksena.

Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...
Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.
Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.

Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.


Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.



Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.

Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.


Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.



Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.
Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.


Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.

Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3



Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.

Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.

Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.

Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.

iive

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tikapuut rakkauteen - kun elämä on hullunmyllyä!

Toisin kuin olisi voinut luulla, oli keskiviikkona sairaslomatodistuksen käteen saaminen aivan järkyttävä pettymys. Istuin ja itkin kuullessani sen pituuden. Kolmekymmentä päivää. Se on aivan valtavan pitkä aika.
Valtava pettymys ja epäonnistumisen tunne kuristi ja tukehdutti.

Seuraavana aamuna oli onneksi pitkä psykologin aika, jossa pääsin tunnetta purkamaan. Siellä olo helpotti jonkin verran ja sain edes jollain tavalla ymmärrettyä sen etten ole epäonnistunut kun olen tässä tilanteessa nyt. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa tästä asiasta. Kuten sitä, että kilpailutukset ovat nykypäivää ja jos haluaa tällä alalla olla, niin niitä nyt vaan on kestettävä. Onko? Onko ihmiset oikeasti tarkoitettu tällaiseen hullunmyllyyn? Suorittaja, miellyttäjä, se kaikesta selviävä itsenäinen tomera minä on totta kai pettynyt kun en sitä myllyä päässyt läpi. Minun olisi kuulunut selviytyä hymyillen voittajana! Se toinen, ehkä lempeämpi minä, joka siellä jossain kyllä on, tietää kyllä, että se on hullunmyllyä eikä se ole kenellekkään tarkoituksellista.

Tara Langen kirjaa olen työstänyt hieman, sillä vahva intuitio on, että siinä on minulle paljon avattavaksi. Jo ensimmäiset kappaleet tuntuvat aivan valtavan raastavilta käydä läpi. Mieli sanoo, että minähän olen jo kertaalleen nämä työstänyt. Olen ymmärryksen tasolla ymmärtänyt ja antanut asioille ja ihmisille anteeksi silloin edellisen kerran kun olin masentunut. Tietoinen mieleni tietää kyllä ne realiteetit mitkä ovat tuolloin vallinneet. Mikään ei ole kenenkään vika. Kukaan ei ole tahallaan ketään satuttanut, ilkeyttään, vaan toiminut omana keskeneräisenä ja vaillinnaisena itsenään. Asiat menivät nyt vain niin ja lapsena olosuhteeni olivat mitä olivat, sinänsä ihan hyvät, koska oli vaatetta ja ruokaa ja katto pään päällä ja aina joku aikuinen huolehtimassa. Se aikuinen ei vain välttämättä ollut se oma vanhempi tai läsnä.

Kannan kuitenkin edelleen niitä tunteita mukanani. Järki ei voi siloitella niitä tunteita pois. Vain tunne voi niin tehdä, ehkä. Ja siksi minun pitää taas kerran veivata koko tämä setti läpi ja kuoria itsestäni ne armottoman pärjääjän, suorittajan, kontrollifriikin kerrokset itsestäni pois. Tai siis ne syyt, miksi minusta tuli sellainen.

Ne tunteet ja toimintamallit, jotka syntyivät koulukiusaamisesta ja reaktioni niihin ovat sitten toinen asia. Toisaalta ymmärtäjä minussa ymmärtää myös sen. Nuorten ihmisten tahattoman julmuuden ja ymmärtämättömyyden kuinka toista voidaankin satuttaa. Jos annan aikuisillekin anteeksi, niin miksi en antaisi anteeksi sille keskenkasvuiselle kiusaajallenikin? Ymmärtämättömyydessä toimineet yhtälailla. Se kuinka tämä toteutetaan. No se kai on tämä tarina tässä nyt kulkemassa eteenpäin.


Kirjassa katsotaan itseä 12 eri tunteen kautta. Kun mietin perustunnettani, eli sitä miten ensimmäisenä useimmiten reagoin kun putoan omasta voimastani tai kohtaan haasteita. Tunsin sen voimakkaasti olevan häpeä ja syyllisyys. Tämä vuosi on tipauttanut minut suoraan noihin kahteen tunteeseen. Tosin on se vihakin tullut tutuksi. Viha sitä kohtaan kun tuntuu siltä ettei voi vaikuttaa siihen mitä elämässäni tapahtuu.
Häpeässä tunnet olosi epävarmaksi, uutta opettelevaksi, turvattomaksi ja pieneksi, aivan kuten vauvana. Pelkosi on, että kukaan ei rakasta sinua, sinut hylätään, etkä ole elämän arvoinen. Haluat, että sinut nähdään ja sinulle osoitetaan, että olet tärkeä ja rakkauden arvoinen. Tarvitset siis kaikkia niitä asioita mitä vauvakin tarvitsee. Olet häpeässä herkkä ja pehmeä, joten sinua pitää suojella kaikelta siltä, miltä vauvaakin suojellaan. Ei suuria ja nopeita muutoksia, ei kovia ääniä eikä kylmiä ihmisiä. Pysy poissa somesta, laita puhelin kiinni. Ole kotona, rakastavien ihmisten parissa, lepää ja vain ole ja nuku. Saat turvaa maadoittavista asioista: luonnossa olosta, rutiineista, ravitsevasta kotiruoasta, hieronnasta ja kosketuksesta.

EGO SANOO:
Olet viallinen, et sovi tähän maailmaan, sinulla ei ole mitään annettavaa eikä arvoa. Pysy näkymättömänä ja pienenä, muuten kaikki tuijottavat sinua. 

Syyllisyydessä kompuroit lapsenkengissä, ja olet ehkä aikka armoton itsellesi. Voit pitää itseäsi tyhmänä ja huonona ja luulet, ettet ikinä opi mitään. Syyllisyyden pisto vie ilon elämästä. Pelkosin on, ettei sinua rakasteta jos et ole täydellinen. Haluat, että sinut nähdään ja kuullaan ja sinulle osoitetaan, miten tärkeä ja rakkauden arvoinen olet, vaikka vielä opettelet. (Lainaukset: Tara Lange - Tikapuut rakkauteen)
Nuo kaksi tunnetta ovat tikapuiden pohjalla. Siellä huipulla on se hyväksyminen ja rakkaus. Aika on pitkä matka. Toki ne välipuutkin siellä ovat tuttuja ja se rakkauskin jollain tavalla. Kyllä minäkin jossain herkässä hetkessä pystyn tuntemaan sen tunteen, että minä riitän, minä olen hyvä ihminen ihan sellaisena kuin olen, että olen mitä olen ja se on ihan hyvä niin.

Psykologikin puhui minulle sisäisestä lapsesta. Hän kehoitti minua etsimään itsestäni kuvan, jossa en ole vielä se tomera pärjääjä vaan herkkä lapsi josta muut huolehtivat. Joka kerran kun minulle tulisi ajatuksia joissa rääkkään ja suomin itseäni ja vaadin itseltäni mahdottomia fyysisiä ja emotionaalisia suorituksia, minun tulisi katsoa kuvaa ja miettiä puhuisinko minä näin tälle lapselle tässä?

Latasin kuvan kännykkäni taustakuvaksi jotta voin oikeasti katsoa kuvaa kun sitä tarvitsen.
Olen katsonut kuvaa torstain jälkeen aika monta kertaa.


Olen onnellinen siitä, että minut herätettiin tähän asiaan nyt. Sillä jo jonkun aikaa olen tuskaillut sen kanssa miksei minun lapseni jo pärjää? Hän kun ei siis esimerkiksi vielä toisella luokallakaan selviä kouluaamusta yksin. Tajusin, että minun olettamukseni ovat aivan vääristyneitä ja yritän puskea lastani (joka on ihana maailmaa rakastava haihattelija) samanlaiseksi pärjääjäksi kuin itse olen jo hyvin pienestä asti ollut.
Tajusin ettei ole ollut normaalia pärjätä lapsena sellaisissa asioissa kuin olen pärjännyt. Lapsen ei olisi pitänyt huolehtia itsestään tai asioistaan niissä määrin kuin olen tehnyt. Minussa itsessäni on ollut jokin klikki tai koodi, joka tälläisen toimintamallin on käynnistänyt lapsuuteni olosuhteissa. Mutta koska minun lapsellani ei sellaista ole näkyvissä, niin miksi ihmeessä minä väen väkisin sen haluaisin käynnistää?

Etenkin nyt kun istun tässä. Kolmenkymmenen päivän sairaslomalla.
Ja voin todeta, että nyt en pärjää.
En ennen kuin kaikki tämä sotku on selvitetty.

Kiitollinen olen siitä, että ympärillä on perhe ja ystävät ja muut läheiset, jotka ovat oikeasti tässä läsnä. Eivätkä hylkää minua sinne häpeään.


Katson sohvalta tätä maisemaa ja toisaalta nautin siitä mitä näen. Ulos katson hieman haikaillen, sillä sinne ei jaksamiseni niin usein päästä kuin mitä sisimpäni haluaisi. Psykologi oli viisas ja pyysi katsomaan toisella tavalla. Sen sijaan että suomisin itseäni saamattomuudesta ja välittäisin vain siitä, etten sinne metsään pääse, sen sijaan katsoisin maisemaa kuin taulua ja nauttisin siitä.


Ja onhan tämä sohvamaisemani aika Zen <3 Niin sisältä kuin ulkoa <3

iive

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kuinka löytää itsensä?

Sairasloma on jo yli puolen välin. Huomenna pääsen taas lääkärin arvioitavaksi jatkuuko se vai eikö. Itse olen varovaisen jatkuu, kannalla, ihan vain siksi, että en ole edennyt aivan niin hyvin kuin etukäteen arvelin.

Itselläni oli sairaslomaa kohtaan sellainen olettamus, että kun vain saan levättyä tarpeeksi, niin jo se itsestään auttaa todella paljon masennuksen kanssa. No, nyt olen levännyt 2 viikkoa ja voin todeta, että väsymys on ihan pikkuriikkisen helpottanut, mutta masennus ei niinkään. Toki olen tehnyt mielestäni töitä myös masennuksen eteen aika paljon ja se on itsessään jo aika väsyttävää. Olen kirjoittanut, tehnyt kehittäviä tehtäviä ja meditoinut. Myös pientä fyysistä aktiviteettia olen yrittänyt pitää yllä, joskin se puoli on väsymyksen voimakkuuden vuoksi jäänyt aika vähäiseksi muutamaa uintikertaa ja kävelyä lukuunottamatta.

Kun olen kuunnellut omaa mieltä ja kehoa, on se selkeästi antanut suuntaviivoja sille mitä asioita minun pitää vielä itsessäni käsitellä päästäkseni eteenpäin. Teemat Kontrollista luopuminen, Suorittamisen lopettaminen ja Sisäisen lapsen löytäminen ja hoitaminen, ovat olleet päällimmäisenä esillä. Näiden suhteen olen aikamoisen hukassa enkä oikein tiedä kuinka asian kanssa lähtisin etenemään. Toisaalta ne nivoutuvat yhteen, sillä aikamoisen vahva tunne on siitä, että olen kehittänyt tuon valtavan kontrollin tarpeen suojelemaan sisäistä lastani ja minua edelleen nyt tässä tilanteessa. Minä olen ollut aina se joka pärjää ja pitää (kuvittelee pitävänsä) lankoja käsissään. Pärjäsin siten lapsena ja nuorena, kehenkään muuhun kuin itseensä ei ollut luottaminen, jos itse pystyit niin olit turvassa, muiden apu oli aina epämääräistä ja epäluotettavaa ja sitten romahdin. Uusi pärjäämisen aikakausi alkoi masennuksesta parannuttuani. Silloinhan olin tosiaankin osoittanut, että minä kyllä pärjään ja pystyn. Pystyn selviämään ylös kuoleman porteilta. Eikä sen jälkeen tuntunut olevan asiaa mitä en osaisi tai ainakin oppisi jos se on tarpeen ja se, että minä pärjään vaikka mitä eteen tulisi. Kuitenkin tuo valtava uppoavassa laivassa olemisen tunne tänä vuonna on ollut se tilanne ja ne kontrollin nyörit ovat niin kireällä, että ne veivät minutkin mukanaan.

Nyt suoritan tätä sairaslomaa ja masennustani, senhän voi lukea jo tuosta edeltävästä tekstistä. Masennus, sen käsitteleminen ja siitä parantuminen on taas yksi suoritus elämässä joka täytyy kohdata ja voittaa, mahdollisimman nopeasti kiitos!

Ehkä jollain tasolla voisin sanoa, ettei minun tarvitse pärjätä (yksin) eikä suorittaa sitä niin valtavasti. Se joku taso on kuitenkin hyvin ehkä tasolla ja oikeasti vielä täysin tavon saavuttamattomissa. Kun olen pohtinut asioita on ollut järkyttävän vaikeaa ajatella, että etenkin töissä tekisin jotain vaikkapa seiskan arvoisesti. Ei se tulee tehdä vähintään 10 ja plus, että olisit hyvä ihminen sitten.

Totuushan on, että ei sitä oikeasti jaksa ja tämän kun jotenkin ymmärtäisi, tajuaisi ja pystyisi toteuttamaan.
Niin ovat jääneet täysin ne omat tarpeet ja asiat kun eihän kaikkeen oikeasti pysty. Niitä ei enää olekaan ollut mahdollista tehdä edes hyvän arvoisesti. Ja se kyllä tuntuu myös ihan fyysisesti. Kävin juuri hierojalla ja kaikki se kireys, pärjääminen, väsymys ja stressi, ne kaikki ovat koteloituneena kehon lihaksissa ja hermoissa ja joka paikassa. Torstaille varasin ajan Neurosonic-hoitoon psykologin tapaamisen jälkeen. Toivon, että se olisi myös tapa saada kehosta irti näitä kovettuneita ja hautautuneita tunteita, jotka aiheuttavat sen että olen kipeä, jäykkä, väsynyt ja vetämätön.

Liikunta ja itsestä huolehtiminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä ja silti ajatukset rummuttavat aina samaa rataa. Jos haluat parantua niin pitää liikkua, pohtia, kehittää itseä, etsiä niitä vikoja, syitä ja ties mitä JA SITTEN parantua kun olet liikkunut, hoitanut ja kehittänyt itseäsi tarpeeksi. Huh!

Minut pitäisi varmaan laittaa jonnekin keskelle erämaata, ilman nettiä, somea, kännykkää, telkkaria, ilman ketään, olemaan yksin vaan siellä. Ehkä silloin tämä loppumaton juoksu voisi katketa.

Olen ollut todella pettynyt itseeni myös painon suhteen, tietysti, koska eihän se ole ikinä ollut oikea oli se mitä tahansa. Vaa'alla en ole suostunut käymään. En tahdo nähdä sitä lukua mikä siellä odottaa, tiedän muutenkin ettei se lukema ole "hyvä". Katsoin eilen Jenny+ ohjelman ja "päätin", että nyt on se käännekohta kun lähden pyrkimään laihduttamisen lopettamista kohti. Mutta kuinka tehdä se? Miksi ihminen tajuaa tällaisia asioita kun katsoo toisen tuskaa? Miksi sitä omaa tuskaa ei hyväksy, ei näe eikä koe?

Olen laihduttanut varmaan ala-asteelta asti, se on yli 20 vuotta elämästäni ja nyt se saisi loppua. Kuinka lopettaa jotain jota on tehnyt koko ikänsä? Sitkeässä on se ajatusmalli siitä, että kehoni on aina väärä. Toisaalta onhan minulla myös mielessäni tunne siitä, että olen kaikin puolin aina liian erilainen, vääränlainen, olin millainen tahansa niin mikään ei ole minulle riittävä. En tiedä mistä tuo erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne kumpuaa ja mistä se kertoo. Ehkä se on tämän vuoden aivan perimmäisin oppiläksyni, syy siihen miksi olen tässä tilanteessa nyt. Ehkä minun pitää löytää itseni.

iive

tiistai 24. lokakuuta 2017

Irtipäästäminen

Minulla on aika ajoin tapana käydä lukemassa adonai.fi sivustolta erilaisia kanavointeja. Suuri osa niistä on vallan korkealentoisia ja toisaalta jopa niin ympäripyöreitäkin ettei asia ainakaan minulle aukene, mutta jotkut aina kolahtavat. Lähes aina siellä on joku teksti, joka inspiroi tai saa miettimään jotain eri tavalla. Joskus sieltä saa myös vahvistusta, että hei juuri noin olenkin asiaa ajatellut.

Tänään Jenny Schiltzin Energiapäivitys - Kaikesta irtipäästäminen sai minut tuntemaan juurikin tuota viimeistä. Se puki pitkälti konkreettisiksi sanoiksi sen mitä olen mielessäni pyöritellyt, mutten ihan vielä siitä ole saanut kiinni. Laitan tähän muutaman lainauksen, kokonaisen tekstin voit lukea adonai.fi/schlitz
Alan ymmärtää, että meidän täytyy kunnioittaa tarinoitamme, mutta antaa niiden tunteiden mennä, jotka sitovat meidät niihin. Tarinamme, historiamme, se mitä meille on tapahtunut, on muokannut meidät sellaiseksi, kuka olemme nyt. Usein kasvamme eniten vaikeiden elämänkokemusten kautta. Meitä on taottu, puhdistettu ja vahvistettu tulessa.

Kyse on sen ymmärtämisestä, että voit kunnioittaa tarinoitasi, niiden rajoittamatta havaintoasi kaikesta, mitä olet. Silloin kun olemme kyvytön päästämään irti niistä tunteista, jotka kiinnitämme elämäntapahtumiin, niistä voi tulla osa identiteettiämme ja ne lukitsevat meidät todellisuuteen, jossa emme halua olla.
Näistä tunteista irtipäästäminen voi muistuttaa kovasti surun viittä vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Paitsi että on kriittistä lisätä tähän anteeksianto ja siitä tuomitsemisesta irtipäästäminen, jota meillä on itseä ja toisia kohtaan. Emme voi toivoa positiivisuudella, rakkaudella ja valolla pois kokemustemme takana olevaa totuutta. Meidän täytyy tuntea se, omistaa se ja sitten – ja vasta sitten – voimme päästää irti siitä.
Tilanteeni jossa nyt olen, on pitkälti seurausta siitä, että koin elämässäni yhtä aikaa kaksi suurta mullistusta aikamoisella epäreiluuden tunteella höystettynä.
Päivittäinen sosiaalinen elämäni rakentuu pitkälti työpaikan varaan. Siellä töissä ovat ne "muut" aikuiset joita tapaan päivittäin perheen lisäksi. Toki pidän yhteyttä ystäviini vapaa-ajalla, mutta kaikkien vuorotöiden yhteensovittaminen, no se nyt on vaan aina sellaista. Sitten kun yhtälöön lisätään vielä lapset ja lapsien harrastukset... jokainen perheellinen ihminen varmaankin tietää kuvion, että kuinka usein ystäviä sitten pystyykään tapaamaan. Liian harvoin voisin minä todeta.

Vuoden alusta lähes kaikki työkaverini vaihtuivat (ja nyt syksyllä viimeisetkin "vanhat" lähtivät). Olin saanut näiden työkavereiden kanssa jotenkin hyvän kontaktin. Minun ei tarvinnut enää niin pelätä väärinymmärryksiä eikä muutenkaan ollut sosiaalista pelkoa, sain olla puhtaasti minä. Koulukiusaamisen jälkeen minulla on ollut suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että elämääni tulevat uudet ihmiset satuttavat minua tai eivät ymmärrä minua.

Jouduin siis sinänsä sosiaaliseen tyhjiöön kun kaikki läheiset työtoverini katosivat elämästäni eikä se ollut oma valintani, vaan kilpailutuksen myötä tilanne oli aikalailla pakkorako. Menetin siis ympäriltäni ne ihmiset joiden kanssa minulla oli hyvä ja helppo olla.
Lisäksi keväällä läheisin ystäväni kuoli, joten siellä omassa elämässäkin oli yksi tärkeä ystävä vähemmän.

Uusien työkavereiden myötä aktivoitui pelko ja epävarmuuden kierre, joka on käynnissä edelleen. Pelkään taas onko joukossa joku, jonka mielestä olen taas LIIAN. Liian erikoinen, äänekäs, kärkäs, ihan mitä vaan. Ymmärrän nyt sen, että mitä enemmän pelkään, niin sitä enemmän olen taatusti juuri sitä LIIAN. Pelko ja epävarmuus kuormittaa minut ja saa minut olemaan sitä mitä en oikeasti ole.

Vaihdoin lapsena ja nuorena paljon koulua muuttamisien takia. Se oli minulle ihan ok ja sainkin jotenkin aina solahdettua luokkaan sisään. Sitten 9 luokalla en enää solahtanutkaan vaan päädyin luokan silmätikuksi ja siitä lähti minun urakkani masennuksen kanssa. En voinut ymmärtää mitä pahaa olin tälle ihmiselle tehnyt olemalla vain minä. Minuuteni sai suuren kolauksen, enkö ollutkaan hyvä ihminen näin? Mikä teki minusta sellaisen, että minua haluttiin kiusata? Miksi?
Nyt kesällä lähestyinkin kiusaajaani ja kerroin ja kysyin tiesikö hän mitä hän on tehnyt? Ei hänellä ollut selitystä asialle, nyt aikuisena hän kuitenkin osasi olla pahoillaan. Eikä minulla enää ole häntä syytä vihata, minun vain pitää päästä eroon siitä epäluuloisuuden ja epävarmuuden koodista minkä tuo tilanne minuun loi.

Koin kiusaamista vielä lukiossa ja silloin se oli ehkäpä se viimeinen niitti. Silloin masennuin niin pahasti vuosiksi, että olin hyvin lähellä kuolemaa. Onnea oli kun tapasin mieheni, joka kyllä psykoterapeutin lisäksi oli suuri voima minulle tiellä parantumiseen.
 "Teillä kaikilla on pelastusliivit, lakatkaa vastustamasta ja sallikaa niiden auttaa itseänne."
Sielun luontainen taipumus on aina nousta valoon – se on pelastusliivimme. Tunne pelastusliivisi ja tiedä, että vaikka sinusta saattaa tuntua siltä, että sinut imetään pinnan alle, nouset taas. Sielusi ei tiedä muuta tapaa.
Nyt käsitän, että masennukseni syy on pitkälti taas sama ja että koen jotenkin toisintoa siitä mitä olen aiemmin kokenut. Oma epävarmuuteni ihmisenä ja sen luoma pelko on johtanut siihen, että olen taas sairas.

Mutta ehkä tästä oivalluksesta on hyvä jatkaa. Sillä vaikka ulkoiset tekijät ovatkin tilanteen muodostaneet on sen reaktion syy minussa, minun sisälläni ja minun on se sieltä ratkaistava pois. Ei kenenkään muun.

Olen viime päivinä ollut todella kiitollinen siitä ajasta minkä olen saanut toipumista varten. Olen iloinnut niinkin yksinkertaisista asioista kuin kaupassa käymisestä tai siitä, että vihdoin olen saanut tehtyä taas aamusmoothieitani. Nämä smoothiet kun eivät ole vain ruokaa, ne ovat lääkettä. Ne auttavat jaksamaan, kunhan vain minä saan ensin voimaa tehdä niitä.

Etenkin aamut ovat minulle vaikeita. Herään useimmiten niin, että olo tuntuu sellaiselta kuin ei olisi nukkunutkaan. Siinä tilanteessa n.15 ainesosan sekoittaminen blenderiin tuntuu ylivoimaiselta.

Niinpä useimmiten käy näin, mutta ei siis enää :)
Illan virkku aina aamuksi lupaa, että huomenna teen heti aamulla itselleni smoothien. Aamun torkku se kaivaa gluteenittoman pakastesämpylän ja mussuttaa sitä kahvin kanssa, koska ei vaan jaksa rueta mittailemaan smoothieen sitä tätä ja tuota. No nyt on parin aamun mealprepping tehty ja jauheet purkissa ja marjat sulamassa. Jospa huomenna sit sitä smoothieta aamupalaksi #tyrnirouhe #kurkuma #mustapippuri #luomuhera #ruusunjuuri #viherjauhe #nokkosensiemen #ashwagandha

Enää ei tarvitse lisätä kuin marjat, banaani ja oliivi, mct öljyt sekä kapryylihappo ja kookosmanna.

Samantien tein saman vitamiineile ja muille pillereille jotka nyt on testissä. Sillä jo aamupillereiden kasaaminen vaatii 10 purkin avaamista. Itseasiassa yksikään näistä pillereistä ei ole lääke, että älkää vain säikähtäkö mitä ihmettä se muitsu vetää :D
Dosetista löytyy eri vitamiineja ja hivenaineita, omega3, kollageenia, probioottia ja suolahappotabletteja.


Onneksi vuosien lääkkeenjako töissä on tuonut hyvän rutiinin ja yhden dosetin täyttämiseen menee sama aika kuin mitä ottaisi yhden annoksen noista purkeista ja purnukoista.

Eilen satoi lunta, joten tämän päivän haaste on päätyä jossain vaiheessa päivää ulos koska ulkona on mielettömän kauniin näköistä! Kovin pieniä ovat olleet nämä minun ulkoilut tähän asti. Eilen kirjastossa käynnin yhteydessä kävin pienen pätkän luontopolulla, muuten olen ulkoillut lähinnä autoon-kauppaan-autoon-kotiin. Onhan sieltä parkkipaikalta nyt edes se 100m käveltävä kotiovelle...

Tosiasia kun kuitenkin on, että se liikunta ja liike pitää saada käyntiin suht piakkoin, sillä se jos mikä on hyvä lääke. Eikä tuo painon nouseminenkaan yhtään pirteämmäksi ihmistä saa.

iive

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Masennus ei lähde makaamalla

Keskiviikona lääkäri katsoi silmiin, kuunteli ja jutteli ja kertoi sen minkä itse tavallaan tiesin, mutta en ehkä kuitenkaan halunnut myöntää. Olisi pysähtymisen paikka ja mietittävä mitä nyt ja miksi tähän on päädytty. Miksi? on minulle helpompi vastata. Mitä nyt? on hankalampi.
Ja on turha miettiä sitä, että olisipa jotain tehnyt siinä välissä toisin. Jossittelua. Karu tosiasia on se, että masennuspisteet ovat nyt mitä ovat, eli vakavat ja nyt täytyy tehdä jotain.

Lääkäri määräsi lepoa, irtiottoa arjesta, liikuntaa, hyvää ruokaa ja itsestä huolehtimista, nauramista ja hemmottelua. "Aina kun vaan jaksat, niin tee jotain sellaista joka tuntuu hyvälle ja joka vie sua irti siitä masennustilasta." Aikamoinen lääkäri kyllä, en ole ennen törmännyt lääkärissä moiseen empatiaan ja kykyyn nähdä "out of the box".


Aivan kuten aiemminkin, olen nytkin törmännyt aiheeseen "Ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä sitten helpottaa". Tämä tuntuu olevan masentuneiden ympärillä olijoiden lempilause tai ajatelma siitä mitä masennus on tai kuinka siitä parannutaan. Masentunut ihminen ei voi reipastua. Hän ei myöskään pysty ottamaan itseään niskasta kiinni. Se nyt vain on mahdotonta. Toki masentuneen läheisen katsominen siinä vieressä on todella haastavaa ja sitten kun ihminen tuntee siinä hetkessä itsensä voimattomaksi, ehkäpä turhautuneeksikin, se yllä oleva ajatus tai lause livahtaa sieltä suusta ulos.


Kuinka sitä masentunutta sitten voisi auttaa?
Kultaakin kalliimpi on se ihminen, joka tulee siihen vierelle eikä jätä yksin. Antaa levätä jos toinen ei jaksa ja yrittää nostaa kun sellaista pientä jaksamisen värettä ilmassa on. Ei sano, että "Ota itseäsi niskasta kiinni" vaan kannustaa yrittämään jos yhtään vaan pystyy ja kertoo olevansa siinä vieressä auttamassa ja tukemassa. Kertoo "Minä autan sinua nyt tässä hetkessä ja huomenna ja aina", ei vaadi tekemään yksin (koska masentunut ei siihen yksin pysty) vaan kertoo olevansa siinä mukana. Pahin mahdollinen tilanne masentuneelle on, ettei tällaista ihmistä ole joka näin tekisi koska silloin ei ole ketään kuka auttaisi.

Jos läheiselläsi olisi käsi poikki, ei kukaan vaatisi kantamaan tarjotinta tai imuroimaan tai nyt vaan ryhdistäytymään. Tällöin ihmiset tarjoavat apuaan. Kenties kantavat kauppakassit, auttavat napittamaan puseron, vievät lääkäriin jos autolla ajo ei onnistu... kun ihminen masentuu, aika moni kaikkoaa siitä ympäriltä. Pelkää, ei ymmärrä eikä välttämättä jaksakaan. Sitä jaksamistakaan kun ei voi aina vaatia... Masentuneen käsi ei ole poikki, mutta ne elämän siivet voivat olla. Niitä vaan ei kukaan näe kun toinen yrittää räpiköidä eteenpäin.


Minulla on maailman ihanin mies. Lääkärin jälkeen se pakkasi minut autoon ja vei äidin luokse. Sieltä se vei minut hotelliin, ulos luontoon ja ravintolaan syömään. Lämmitti saunan. Sai nukkua ja herätä kun halusi. Aamupala oli valmiina eikä tarvinnut siivota. Äiti varasi teatteriliput, mies vei sinnekin. Sai nauraa eikä tarvinnut kertaakaan miettiä mitä nyt. Masennus kun ei lähde makaamalla. Se ei parane sängyssä pimeässä huoneessa peiton alla. Se paranee tekemällä voimavarojensa mukaan voimauttavia asioita ja sen jälkeen kun sitä elinvoimaa on taas, käydään sen syyn kimppuun.


Nyt kotona on hyvä istahtaa alas ja miettiä, että mitä nyt. Vieressä odottaa kaksi kirjaa. Vitamiinit on otettu, että siitä ei nyt ainakaan kiinni ole tämä homma. Oma tilani on paljon kehollista uupumista kaikesta suorittamisesta. Se että mielialani ei ole toivoton, se on minun onneni. Kun on toivoa, niin silloin on myös paljon enemmän mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Toivottomalla kun on edessään vai läpipääsemätön seinä.

Eilen illalla tein tämän Paranemisen avain harjoituksen ennen nukahtamista ja täytyy sanoa, että olo tuntui heti sen jälkeen paljon helpommalta ja jotenkin paremmalta. Nukuinkin jopa (vaikkakin taas liikaa) vaikka olin unohtanut ottaa melatoniinin.

Yön aikana sain myös idean masennusbingoon, josta tulee yksi paranemisen avaimistani. Ehkäpä laitan sen jossain vaiheessa tännekin kun se alkaa saada lopullista muotoaan.

iive

ps. Maalaukset Taidekeskus Väinölä. Supervoimauttavat akvarellit Irja Wilkko, Enkeli Natasha Villone.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.
Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)
Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.


On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.
Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?
Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rakkauden tähden, sumusta valoon

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa todella virkistyneenä. Kerrankin tuntui siltä, että olin nukkunut tarpeeksi ja olihan tuota unta kertynyt yli 12h, että tarpeeseen tuli. Kerrankin tuntui siltä ettei itseään tarvinnut repiä sängystä ylös väkisin ja juoda kahvia niin paljon kuin vain vatsa kestää pysyäkseen edes jotenkin skarppina.

Matkalla Tampereelle ihmettelin ruskaa ja sitä miten maailmassa oli yht'äkkiä värit. Valtavasti keltaista, vihreää, oranssia, taivas tosin oli harmaa, mutta ehkäpä värit juuri siksi loistivat niin kirkkaasti. Tuntuu kuin olisin viettänyt elämästäni 2kk jossain sumussa(?) ja niistä viimeiset viikot ainakin jossain hernerokkasumussa. Olin onnellinen kun hetkeksi sain karistaa ahdistuksen pois sydämestä. Sitä olin pyytänyt ja sen sain.


Edellisen kirjoitukseni myötä blogissa on käynyt useita tuhansia lukijoita. Olen saanut aivan valtavasti positiivista ja kiittävää palautetta eri kanavista siitä, että aukaisin omalta kohdaltani miltä kilpailutuksen kohteeksi joutuminen tuntuu työntekijästä.
Ja se oli tosiaan minun kokemukseni, minun fiilikseni ja minun ajatukseni ja tunteeni tästä prosessista. Joku toinen olisi voinut tämän saman prosessin käydä paljon helpommin (tai vaikeammin), joku toinen päätti olla kokematta koko juttua ja lähti (sekin aivan todella ymmärrettävä valinta), minulle se nyt on vain ollut tällainen. Olen saanut palautetta myös siitä etten olisi saanut kirjoittaa tekstiäni. Olen myös valitettavasti kirjoituksellani loukannut toisia. Olen siitä valtavan pahoillani jos minun kokemukseni ja tunteeni loukkaavat, koska se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoituksenani. Tarkoituksenani on ollut vain ja ainoastaan kuvata omaa kokemustani.

Olen paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä voinko jatkaa näin? Voinko vain kohautta olkapäitäni ja tyytyä siihen, että tällä alalla kilpailutus on nyt vain arkipäivää ja se on kestettävä. Minulla on myös vaihtoehto, vaikka sekään ei ole todellakaan mieluisa. Minulla on myös vaihtoehto lähteä. Lähteä esimerkiksi seuraavan kilpailutuksen kohdalla. Tarkkaan on harkittava ja mietittävä mikä on se minun elämäni juttu ja annanko ulkopuolisen tilanteen hajoittaa sydäntäni? Voin aivan varmasti toteuttaa kutsumustani auttaa toisia myös toisella tavalla. Tämä vaihtoehto on sellainen, jota minun on todellakin myös mietittävä vaikkei se hyvältä tunnu sekään. Toivon kuitenkin, että kansalaisaloite saisi tarvitsemansa kannatuksen ja että päättäjät kuuntelisivat. Käsittääkseni asia on myös käsittelyssä laajemmin mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, tästä tosin en mitään kirjallista faktaa löytänyt. Ilmeisesti vain päätökset löytyvät, ei keskeneräiset prosessit, mutta jostain muistelen kuitenkin näin kuulleeni...


Mutta jos unhodetaan työ, niin olin todella onnellinen kuitenkin siitä, että eilisen sain nauttia miettimättä. Matkasimme mieheni kanssa Tampereelle viettämään 10 vuotishääpäivää. Ja niin kiitollinen olen siitä kuinka mahtavat puitteet me tälle saatiinkin.
12 vuotta sitten tapasimme ja eräät löivät tosiaan vetoa siitä, että ei tule kestämään, nyt voisin vaan kysyä, että kuka voitti ja kuka hävisi?

Vaikka meille on elämässä annettu raskaitakin taakkoja kannettavaksi, ihan alusta asti ja todellakin välillä tuntuu siltä, että eikö tämä jo riittäisi, on silti meille annettu niin paljon kun meillä on Rakkaus. Meillä on rakkaus toisiimme ja meille on annettu myös lapsi ja mahdollisuus kokea rakkaus myös perheenä ja vanhempana. Niin on jaksanut ne koettelemuksetkin, ne kamalat hetket elämässä.



Ilta oli onnistunut vaikka emme yömyöhään jaksaneetkaan juhlia. Kahdenkeskinen aika kuitenkin on niin arvokasta, että jo sekin itsessään riitti. Yövyimme Sokos Hotel Villassa, jossa saimme hääpäivän kunniaksi huoneluokan korotuksen tunnelmalliseen sviittiin. Ihan mahtava juttu! Ehkäpä heille pieni asia, mutta meille tuo oli tosi iso juttu! Kiitos! Miehen golf-kilpailu palkinto oli säästetty tälle illalle, tosin minun makuni ei ole niin hienostunut, että osaisi erottaa shampanjan ja kuohuviinin toisistaan. Ihan yhtä hyvää kumpikin, mutta olihan se mahtavaa että oli tällainen vaihtoehto tälle spesiaalille illalle.
Teatterit oli loppuunmyyty, niin mentiin leffaan ja kerrankin miehen tyyliin katsomaan Kingsman-elokuvaa, joka oli ihan viihdyttävä. Etenkin kaiken se kestää-rakkausteema pääjuonen ohessa oli virkistävä poikkeus jos vaikkapa vertaa Bond elokuvien naisten seksistisyyteen ja esineellistämiseen.

Trattoria on jo Jyväskylässä todettu hyväksi ravintolaksi ja samaa se oli Tampereellakin. Tampereen ravintola oli ehkäpä vieläkin intiimimpi ja lämpöisempi kuin Jyväskylän Paviljongin ravintola. Mainio paikka siis viettää romanttista iltaa ja herkutella.


Sunnuntaina olikin mainiosti Tampereen päivä ja mm. kaikkiin museoihin vapaa pääsy. Kävimme Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa upean Robert Longon näyttelyn. Suosittelen vahvasti! Kuvista ei saa edes ripausta siitä, miltä nämä valtavat lähes valokuvantarkat hiilipiirrokset näyttävät. Siis upeaa!





Kävimme lisäksi myös Tampereen taidemuseossa, mutta siellä oli kuvaaminen kielletty ja tämä oli ilmeisesti estetty myös jollain valo(?)tekniikalla koska kuviin tuli raitoja (yritin kuvata ennen kuin tajusin, että on kielletty). Sitten olikin aika palata kotiin.

Ja nyt alkaa taas arki, mutta toivon sumun ja harmauden hälvenevän arjenkin keskeltä. Täytyy vain kerätä rippeet ja kasata itsensä taas vain eteenpäin ja ehkäpä kehitellä jotain juttua mitä odottaa. Keksiä niitä valopilkkuja arjen keskelle. Naisten piirin iltojakaan kun ei ole ollut...

iive

ps. Mutta se jos mikä, niin siitä olen miehelleni kiitollinen kun hän näkee mut aina kauniina. Olin sitten vähän hoikempi tai pyörempi, niin aina hän mua kehuu ja arvostaa minua, niin ulkonäköä kuin ajatuksianikin (vaikkei niitä aina ihan ymmärräkään kun ovat kuulemma niin monimutkaisia ja niinhän ne ovat). Tämäkään kun ei itsestäänselvyys ole. Sanoin sen ääneenkin, mut sanon sen vieläkin, Kiitos <3 Olet Rakas <3