tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kun elämä alkaa taas tuntua elämältä

Vaikka olen useasti täälläkin kirjoittanut kuinka rankka ja väsyttävä alkuvuosi oli, niin jotenkin sen suuruutta ei ole silti itsekään tajunnut. Treenit jäivät pois jossain huhtikuun aikana täysin, toki tilalle tulivat palstahommat maankääntötöineen (ilman mitään koneita). Nyt olen ollut lomalla 2 viikkoa ja pari päivää sitten heräsivät ensimmäiset ajatukset siitä, että voisipa vähän treenaillakin. On siis jo vähän energiaa muullekin kuin pakollisesta elämästä selviytymiselle. Onneksi lomaa on vielä toiset 2 viikkoa jäljellä, joten ehkäpä viimeisellä viikolla pääsen toteuttamaankin ajatuksia edes jollain tasolla. Nyt edelleen tuntuu siltä, että päivittäiset puuhailut saavat jo olon sellaiseksi, että illalla tuntuu ihan väsyneeltä. Palstalla riittää töitä edelleen, mattoja pestiin sunnuntaina ja kotia on laitettu kuntoon. Siinä on ollut tekemistä reissailun ohella. Helsingissäkin päivittäiset kävelykilometrit olivat 10km luokkaa.




Onneksi syömiset ovat edes jollain tasolla järkiytyneet ja palsta puskee vihreää jo yllin kyllin. Salaattia ei tarvitse seuraavaan 2kk:hon ostaa. Ja kun tuoretta vihreää saa, niin innostaa taas mehustaakin.




Kuntosalisopimus umpeutuu piakkoin ja olen päättänyt jatkaa kotitreeneillä. Suurimman osan vuodesta kun tuo kuntosalikortti on ollut vain ihan rahan haaskausta. Ehkäpä kerkeän salille muutaman kerran vielä, mutta sen jälkeen kotitreenit saavat riittää. Sen säästetyn 50 euroa voi käyttää sitten vaikkapa hierojalle kerran kuukaudessa. Olisi nimittäin tarpeenkin se hieronta nimittäin.
Jossain vaiheessa havahduin myös siihen, että kuinka helpottavalta tuntuu kun ei koske. Päivittäinen kipu on ollut niin pitkään taas jo kaverina. Ihan muutamana päivänä lomalla on voinut nauttia siitä, että on kivuton. Muutamana päivänä oltiinkin sitten kivun kanssa ihan kunnolla, mutta sen jälkeen jotenkin tuntui helpottavan hieman, ehkäpä jotkut jumit silloin hieman helpottivat kun söin lihasrelaksanttia ja venyttelin koko päivän pikkuhiljaa.

Olen iloinnut kuitenkin siitä, että pääsääntöisesti peiliin katsominen ei enää ahdista. Jotain on siis sen suhteen tapahtunut vaikka paino on noussutkin huonojen syömisten ja treenaamattomuuden vuoksi. Olen pitkästä aikaa oikeasti miettinyt miltä näytän kun lähden ovesta ulos. Olen hankkinut minulle uusia vaatteita ja vähän meikkejäkin. Ja se kiharrusrauta uuteen tukkaan on ihan mahtava, sillä saa juuri niitä laineita hiuksiin mitä olen aina halunnut. Ehkäpä pinnallista ajatella jotain kiharoita, mutta silti niistä huolehtiminen tuntuu nyt mukavalta ja helpottavalta. Pientä arjen luksusta josta saa voimia sitten muuhun.

Kolilla jo tunsin, että elämä alkaa pikkuhiljaa helpottaa ja sitä se on onneksi ollut siitä lähtien. Tästä on hyvä jatkaa ja toivottavasti loppuvuosi olisi helpompi. Töiden suhteen on vielä paljon mietittävää, sillä vaikka siellä nyt paremmin sujuukin, on minun keksittävä jotain ettei työ kuormittaisi minua niin paljon. Haluan, että elämässäni on muullekin energiaa kuin pelkästään työlle. Haluan että elämä alkaa tuntua taas elämältä, minun elämältäni eikä vain jatkuvalta raatamiselta ja puurtamiselta.

iive

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Matkalla Suomessa: Ateneum - HAM - Porvoo

Viimeisenä päivänä Helsingissä sain toteutettua toiveeni. Aamu alkoi hotellin aamupalalla, pakattiin tavarat autoon ja luovutettiin huone. Siitä Lintunen ja mies jatkoivat Luonnontieteelliseen museoon ja minä suuntasin yksin kohti keskustaa. Kävin muutamissa liikkeissä, mutta ostettavaa ei oikein löytynyt ALEsta huolimatta.
Pauligin Kulmaan istahdin nauttimaan kupillisen cappucinoa <3 Harmi, että aamupalasta oli niin vähän aikaa ettei raakakakkuja jaksanut syödä. Mutta en ihmettele miksi Pauligin Kulman tunnelma on kiirinyt keskiseen suomeenkin asti. Olihan se <3


Huomasin kävelleeni yhden korttelin liian pitkäksi ja Tuomiokirkko häämötti lyhyen matkan päässä. Päätin poiketa kirkkoon ensimmäistä kertaa elämässäni. Edellisenä päivänä olin ehdotellut tätä perheelle, mutta he eivät innostuneet. Kirkossa oli juuri meneillään laulu/urku-esitys jonka jäin kuuntelemaan. Yllätyksekseni ulkoa korea Tuomiokirkko oli hyvin karu ja pelkistetty sisältä.

Jatkoin pian matkaa, sillä joka puolella parveilevat itämaiset turistit olivat vähän liikaa rauhalliseen aamuun. Museoissa heitä ei yllätyksekseni tapaa lähes koskaan. Näin oli Ateneumissakin.



Ateneumin näyttelyn Suomen taiteen tarina olin jo nähnyt aiemmin keväällä. Näyttely johdattaa kävijän läpi Suomen taiteen kehityskulun vuodesta 1809 aina 1970-luvulle asti. Näyttelyssä Suomen taiteen tarina kytketään taiteen kansainväliseen kehitykseen ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin.
Päätinkin nyt kiertää näyttelyn eri järjestyksessä, näin tulee kiinnitettyä huomiota eri juttuihin kuin edellisellä kerralla ja onhan tuo näyttely niin valtava ettei sitä yhdellä kertaa voi sulatella millään.



Järnefeltin työt Kolilta ihastuttivat edelleen, etenkin kun edellisen kerran jälkeen olin itse noissa samoissa maisemissa käynyt kokemassa tuon kauneuden ja tuntemassa Kolin voimakkaan luonnon. Voin vain kuvitella minkälaista matkustaminen on ollut tuohon aikaan... silti Kolin kutsu on ollut niin voimakas, että paikanpäälle on matkustettu varmaankin viikkoja.



Näyttelyssä on esillä myös valtava käytävä potretteja ja omakuvia. Minulle ennalta tuntematon Elga Sesemannin omakuva pysäytti. Maalaus on todella kaunis, mutta jäin miettimään kuinka taiteilija näkee itsensä jos maalaa itsestään tällaisen omakuvan? Sesemannista ei tietoakaan löytynyt kovinkaan paljon, mutta hänen maalauksensa ovat kyllä kauniita ja ajatuksia herättäviä. Miksi ei häntä ole ollut esillä enemmän? Miksi hänestä ei ole enemmän tietoa saatavilla? Wikipediassa hänet on luokiteltu merkittäväksi ekspressionistiksi. Ehkäpä kaikki johtuu siitä, että hän on ollut naistaiteilija tuohon aikaan...


Toinen Ateneumin näyttely kertoi Alvar ja Aino Aallosta. Nimenähän tuossa on vain Alvar Aalto – taide ja moderni muoto, mutta jos näyttelyn tekstejä lukee niin eihän pariskunnan työskentelyä voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi Savoy-maljakko on pariskunnan yhteistyötä. Tämäkin yhteistyö on mielestäni huonosti tunnustettua.

Itse olen suuri Aalto fani, mutta mies ei, joten Aalto intoilut ovat suurimmaksi osaksi jääneet. Meidän kodistamme on Alvar Aallon koetaloonkin vain muutama kilometri enkä ole tuolla koskaan käynyt!



Ateneumin jälkeen oli hyvä pysähtyä jo lounaalle Vapianoon. Risotto ja minä <3


Tällä välin mies ja Lintunen olivat jo suunnanneet kohti itistä ja minulla oli siis vielä aikaa suunnata kohti HAMin näyttelyitä Tennispalatsiin. Esillä oli monta näyttelyä, jotka kaikki kiersin taide"ähkystä" huolimatta: Tove Jansson, Tyko Sallinen, Modernia elämää!, Cris af Enehiem ja Emma Jääskeläinen.


Tove Janssonin näyttely sisälsi muutaman isomman freskon sekä alla olevan maalauksen. Harmillisen vähän Toven muita töitä onkaan missään esillä ja siksipä oli mielenkiintoista katsella näitä. Pakolliset Muumitkin löytyivät mutta oli tosiaan virkistävää nähdä toisenlaista Tovea.


Tyko Sallisen näyttelystä en ottanut yhtään kuvaa. En yhtään ihmettele miksi vanhempi taiteilijapolvi on hänen tyyliään vastustanut, uudistamiselle on tietenkin aina paikkansa, mutta omaan makuuni Sallisen työt ovat kertakaikkiaan rumia ja rujoja.




Päänäyttely Modernia elämää! oli upea.  
Modernia elämää! – Suomalainen modernismi ja kansainvälisyys -näyttely esittelee arkkitehtuurin, muotoilun, kuvataiteen ja valokuvan kohokohtia, jotka rakensivat osaltaan modernia ja kansainvälistä Suomea vuosina 1917–68.
Erityisesti pidin näyttelyn monipuolisuudesta. Esillä oli lukemattomasti töitä eri genreistä. Itselleni ko. aikakausi on aina ollut sydäntä lähellä. Jos olisin varakas niin sisustaisin kotini tuon aikakauden kalustein ja tavaroin.

HAMin näyttelyn kierrettyäni päätettiin lähteä kotia kohti. Kello oli kuitenkin vielä aika vähän ja kaunista päivää jäljellä. Koska reissumme teema oli -en ole koskaan käynyt... ehdotin että suuntaisimme vielä kohti Porvoota. Noin tunnin verran kiertelimme vanhan Porvoon katuja ennen kotimatkaa.


Kirkko ja yksisarvinen <3

Tällä pienellä kujalla saattoi kuvitella olevansa aivan jollain toisella aikakaudella, kaikki itämaan turistitkin olivat juuri tällä hetkellä jossain muualla.



Kotona olenkin saanut kärsiä pari päivää jäätävästä jumituksesta. Ehkäpä ne Linnanmäen rytkytykset eivät tehneet kovin hyvää. Sirdaludin ja särkylääkkeiden voimin on kaksi päivää nyt menty ja nyt viimein alkaa taas elämä voittaa. Tällaista tuntuu tämä Fibroelämä olevan. Ensin nautitaan ja sitten kärsitään. Kävltyjä kilometrejä reissulla kertyi paljon, aamusta iltaan olimme liikkeessä, siinäkin ehkä osasyy.

En ole koskaan käynyt lista päivittyi hienosti. Näimme Porvoon, Vallisaaren, Tuomiokirkon, Kansallismuseon ja Tähtitorninmäen, jossa saattoi kuvitella olevansa keskellä Komisario Palmu elokuvaa.

iive

torstai 13. heinäkuuta 2017

Matkalla Suomessa: ARS17 - Kiasma / Kansallismuseo

Olen tyytyväinen kun hankin tuon Museokortin ePassilla kesäkuun alussa. Jo nyt olen kiertänyt monta museota "ilmaiseksi" tai eihän se ilmaista ole kun kortti on sinänsä aika arvokas, mutta pikaisella laskutoimituksella voin todeta, että kuukauden aikana olisin maksanut pääsylipuista enemmän kuin tuo kortti maksaa eli loppuvuosi mennään siis "ilmaiseksi".

Kiasmaan menoa mietin pitkään, sillä siellä oli menossa ARS17 näyttely, joka sisälsi pääasiallisesti digitaalista taidetta jonka kanssa minulla on edelleen vaikeuksia. Lintunen kuitenkin Kiasmaan tahtoi, joten miksipä ei! 
Tällä reissulla olin yllättynyt muutaman teoksen puhuttelevaisuudesta, näitä olisin jaksanut katsoa pidempäänkin, harmi että Lintunen sitten taas ei jaksanut. Mutta jonkinmoiset pätkät saimme kuitenkin katsotuksi.


Näyttely sisälsi myös fyysisempää taidetta kuten nämä Nandita Kumarin jättimäisissä lasipulloissa olevat teokset. Huikeita yksityiskohtia ja toiminnallisuutta myös. Näitä olisi voinut tutkia vaikka kuinka kauan.
Kolmen lasipullon sisään on rakennettu interaktiivisia pienoismaailmoja. Niissä yhdistyvät piirilevyt ja komponentit, kuvat kasveista sekä rakennetun ympäristön yksityiskohdat. Teokset luovat tulevaisuudenkuvia, joissa luonto ja teknologia toimivat yhdessä. Nandita Kumar haluaa herättää keskustelua ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kestävästä kehityksestä. Lainaus: Kiasma.fi

pOLymORpHic hUMansCApE: Vuorovaikutteisen teoksen pienet videoruudut näyttävät urbaania elämää. Liike teoksen ympärillä vaikuttaa ruutuihin. Sen lisäksi nämä myös soivat! Eli kannattaa katsella ja kuunnella tarkasti!


Nämä olivat myös esteettisesti hyvin kauniita, toisin kuin Charles Richardsonin Headbone jota jäimme silti hypnoottisesti kuuntelemaan ja pähkäilemään yhdessä Lintusen kanssa. Itseäni teos todellakin herätytti, kuinka oikeasti me rakennamme omaa identiteettiämme erilaisin tavaroin ja tyylein. Tätä tehdään niin IRL kuin netissäkin. iivekin on identifioitu tietynlaiseksi kuvaksi minusta valokuvin ja tekstein. iive ja blogi ovat todellakin vain mielikuvaa mitä haluan itsestäni näyttää. Toki se perustuu siihen oikeaan elämään, mutta ei täällä kuvissa näy kaikki vaan vain se mitä tahdon itsestäni paljastaa. Jotkuthan voivat myös rakentaa täysin valheellisen identiteetin mitä erilaisimmin keinoin. Netissä kaikki on mahdollista! Asia jota on edelleen vaikea tajuta.


Ehkä mielenkiintoisin teos oli Hito Steyerlin Factory of the sun. Jo pelkkä tila oli vaikuttava, valtava huone valoruudukoin. Katsojat saivat katsoa teosta lepotuoleista valtavalta screeniltä ja äänentoisto oli myös osa kokemusta.
Hito Steyerlin videoinstallaatiot käsittelevät mediaan, teknologiaan ja kuvien maailmanlaajuiseen kiertoon liittyviä kysymyksiä. Millainen on maailma, jossa kaikki kuvataan ja kaikkea valvotaan? Steyerl lähestyy vakavia aiheita omaleimaisen huumorin kautta. Lainaus: arsguide.fi
Myös toinen Steyerlin teos How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV Fil olisi ollut mielenkiintoisen oloinen, mutta tätä Lintunen jaksoi katsoa ehkä sen 5sek. Factory of the sunista näimme kuitenkin suurimman osan. Mutta onneksi tämä video löytyy myös Youtubesta josta sen voi katsoa aivan rauhassa. Ehkäpä Factory of the sun löytyy sieltä myös joskus. Tällä hetkellä löysin vain klippejä teoksesta.
How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV Fil Videon viisi oppituntia neuvovat, miten pysyä piilossa katseilta ja kameroilta. Teos käsittelee valvonnalta kätkeytymisen mahdollisuuksia ja toisaalta naisten kulttuurista näkymättömyyttä. Lainaus: arsguide.fi

Seuraavana päivänä Lintunen pyysi että lähdetään uudestaan Kiasmaan. No ei menty, mutta onhan se kiva että toinen tykkää :) valitettavasti seuraavana listalla ollut Kansallismuseo ei saanut aivan yhtä armollista suosiota vaikka esillä olikin "Menneisyyden metsästäjien" löytöjä. Tuota ylen ohjelmaahan me katsottiin tiiviisti, joten olisi voinut olettaa museonkin kiinnostavan. Tai kiinnostihan se tasan sen esihistoriallisen näyttelyn verran. Loput taisikin olla vain pakkopullaa. Tavaroita, tavaroita, tavaroita tuumasi Lintunen, mutta onneksi malttoi kohtuullisesti antaa meidän katsoa loput näyttelystä. Tosin kirkkohistoriallisen näyttelyn osastolla meinasi iskeä hepuli. Lintunen tuntuu elävän nyt sitä vaihetta, jossa kaikki kirkkoon kuuluvat asiat ovat tylsiä/ ei kuulu hänelle koska hän on ET-oppilas. Yritimme kyllä selittää, että uskonto on myös osa kulttuuria ja meidänkin historiaamme. Tosin muistan hyvin vahvasti oman vastaavan kauteni. Silloin meidän ET-oppilaidenkin piti käydä vielä kirkossa, muistan kun lauloin virsiä ja jätin vain Jeesukset ym. laulamatta. Toisaalta nyt olen ihan tyytyväinen että osaan ne virret, sillä osaan nyt kuulla niistä myös sitä toisenlaista sanomaa ystävyydestä, toisista välittämisestä, armosta ja rakkaudesta.



Vaihtuvan näyttelyn tilassa ollut Julkinen ja kätketty Suomi sen sijaan jaksoi taas kiinnostaa etenkin interaktiivisen osaston kohdalla. Ja pitihän siihen itsekin osallistua omalla kuvalla :) Toivottavasti 100 vuoden päästä olemme tunnettuja edelleen etenkin puhtaasta luonnosta ja siitä vapaudesta mitä jokamiehenoikeudet meille antavat luonnossa liikkumiseen, marjastamiseen ym.


  
Näyttely rakentuu kuuden teeman ympärille. Teemoja ovat koulutus, sota, rotu, tasa-arvo ja demokratia, luontosuhde sekä yhteisöllisyys. Kussakin teemassa menestystarinan takaa paljastuu myös ilmiöitä, joita olemme halunneet ehkä unohtaa tai kätkeä. Näyttely haastaakin meidät pohtimaan niin historiankirjoitustamme kuin oman aikamme läpinäkyvyyttä. Lainaus:museot.fi
Tähän rotu-asiaan törmäsin jo aiemmin Vaasassa Kuntsin näyttelyssä. On mielenkiintoista, että suomessakin on tehty mm. rotututkimusta ja etsitty myös täydellistä naisihannetta kuvin. Sittemmin ainakin rotutieteelliset tutkimustulokset ja dokumentit piilotettiin jossain vaiheessa arkistojen ja museoiden kätköihin. Rotututkimuksen ja rotuhygieenisen ajattelun tiehän oli sitten lopulta aikamoisen tuhoisa...


Toisaalta edelleenkinhän me toteutamme jonkinlaista kollektiivista muokkausta. Milloin kauneusihanteen pääkapelimestari on muotitalon päädesigneri tai viimeisimpänä villityksenä olemme saaneet nauttia Fitness-buumista, hyi niille jotka eivät mahdu siihen muottiin mitä ympärillemme media levittää. Kuka sitten se pääkapelimestari oikeasti on, sitä ei taida tietää kukaan.

 iive

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Retkeilyä Vallisaaressa

Jo viime kesänä katselin kun Vallisaaren avautumisesta uutisoitiin. Sopivaa hetkeä omalle vierailulle ei löytynyt avausvuonna, mutta tänä vuonna sinne oli päästävä! Reissulle valikoitui ehkäpä tämän kesän aurinkoisin ja lämpimin päivä ja toivoin, ettei vastassa olisi satojen metrien jono Kauppatorilla.

Linjat Vallisaareen kulkivat todella hyvin ja ehkäpä kaikki Helsinkiläiset olivat Vallisaaressa vierailleet jo avauskesänä koska jonoa oli, mutta kohtuullisissa määrin. Kymmenessä minuutissa oltiin jo JT-Linesin laivassa matkalla 200 muun tyypin kanssa. Maissa tuo määrä vähän hirvitti, mahtuuko tosiaan kaikki nämä ihmiset tähän laivaan ja saareen? Mutta ei ollut huolta, sillä kuten jo olin viime kesän bloggauksista lukenut, häviää tuollainen ihmismäärä Vallisaareen yhdessä hujauksessa (ja osa laivalla olijoista matkustikin muuten Suomenlinnaan ja Lonnaan).

Vasta Helsinkiin menomatkalla tajusin Vallisaaren olevan Luontoon.fi kohde. Tuolla saaresta onkin kattavat esittelyt. Hienommat (mutta hankalammat) esittelyt löytyvät Vallisaaren ihan omalta nettisivulta vallisaari.fi


Saarta kiertäessä saattoi kuvitella paikan olleen oikea paratiisi siellä asuneille lapsille, ainakin kesäisin. En osaa edes kuvitella millaista tuolla oli talvisin. Ei varmaan ehkä ihan niin kivaa vaan ehkäpä aika karua... Oma mielikuvitus ainakin lähti lentoon heti ensi askelilla.


Oikeastaan mitään ensiodotuksia minulla ei ollut. Saari ja meri, oli minulle jo itsessään syy vierailla saaressa. Yllätys oli saaren luonnontilaisuus. Jäljellä olevaa rakennuskantaa oli aika vähän (sillä onhan rakennuksia pitänyt olla paljon enemmän jos siellä on kerran asunut yli 300 henkeä yhtä aikaa. Puiset asumukset tietenkin häviävät nopeasti.




Upeimmat hetket koettiin ehkäpä Aleksanterinpatterilla. Kieltämättä näköala oli upea! Ja päivä kaunis aurinkoinen, pienesti tuuleva, paitsi patterin päällä kyllä tuuli niin että joutui pitkähihaista etsimään päälleen. Muuten reitti kulkikin mukavasti varjoisilla lehmuskujilla ja vuoroin auringossa. Polku tai ehken tie(?) oli selkeästi merkitty, eikä kielletyille alueille todellakaan tehnyt mieli mennä, sillä sellaista pusikkoa oli vastassa.


idkuva


Saarella oli erittäin miellyttävä ja helppo kulkea, pääpolku oli jopa esteettömäksi luokiteltava. Vesipisteet, ympäristön siisteys, piknik-alueet, ravintolajärjestelyt olivat kaikki erinomaisessa kunnossa. Roskia en nähnyt missään. Tokihan kaikki on uutta, mutta toivottavasti pysyy yhtä mainiossa kunnossa jatkossakin.

Ravintoloissa olisi ollut kuulemma myös hyvä gluteeniton valikoima syötävää, mutta me olimme varustautuneet oikein kunnon eväin. Ainakin päällisin puolin ravintolagenre oli oikein nykytrendejä edustavaa "hipsteriruokaa", joka siis olisi todellakin maistunut myös mulle jos niitä eväitä ei olisi ollut matkassa. Tosin aika suolaiset hinnat tuolla on eli pienellä budjetilla liikkuvat, suosittelen tosiaan niitä omia eväitä... jäätelön ostin, ehkä elämäni kalleimman 4e/pallo, hmm... eikä ollut edes mitään erikoisjäätelöä vaan ihan Ingmannin perinteistä.


Mikään varsinainen "metsä"kohde paikkahan ei ole, mutta kyllä luonto oli vahvasti läsnä, vahvemmin kuin Suomenlinnassa, jossa suurin osa on rakennettua. Lintujen lauleskelu oli omaa viehätystä. Saarella lauloi paljon itselle outoja lintuja joita ei sisämaassa taida ollakaan. Osa luritteli jopa niin reilusti, että kaikki ohikulkijat pysähtyivät lintua kuuntelemaan ja katselemaan kun se piti konserttiaan puun latvassa oikein esillä.



Alan myös pikkuhiljaa päästä vene-kammostani eroon, sillä viime kesän Suomenlinnan lauttamatka ja nyt matkat Vallisaareen ja takaisin sujuivat nauttien. Ja vielä jäi syy palata tuonne, sillä toinen saarista eli Kuninkaansaari jäi kiertämättä kokonaan!

Illalla kunnostauduin vielä Linnanmäellä, jossa koluttiin koko perhe iltaan asti. En tullut edes huonovointiseksi ja muutenkin oli oikein mukavaa ja hauskaa. Ehkäpä edellisestä kerrasta oli nyt kulunut vähemmän aikaa ja se helpotti meininkiä :) Mihinkään hurjimmista hurjimpiin laitteisiinhan en edes uskalla. Minulle riittävät mainiosti Teekupit, Hypytin ja ehkäpä hurjimpana Mustekala ;)

Hotellin sänkyyn romahdettuani todellakin tunsi olleensa liikkeellä koko päivän eikä unta tarvinnut odotella. Aamulla kello soi aivan liian aikaisin, mutta koska tiedossa oli taas mukava päivä, niin jaksoi heräillä aika kivuttomasti tai oikeastaan henkisesti kivuttomasti. Fibrokroppa ei tykännyt kyllä yhtään, mutta sille päätin sanoa piut paut ja mennä sillä sisulla ;)

iive

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Lähiluontoretkeilyä Kammarimäen lippaluolalla



Perjantaina paistoi viimeinkin aurinko ja oli jonkinverran lämmintäkin, vaikkakin yöllä viherkasvit parvekkeella paleltuivat aika pahasti :( Kai noista eläviä jossain vaiheessa taas tulee kun pääsevät toipumaan.
Aamun vietin kirppiksellä. Ajattelin että kunhan vaan käyn katselemassa, että tuskin siellä edes mitään kesällä on myynnissä, mutta näköjään oli. Alle 30e ja mulla oli vino pino uusia ihanuuksia päälle laitettavaksi. Tällaiset kirppistelypäivät tuo kyllä suurta iloa kun pienellä rahalla löytää ihan priimaa.


Illalla suuntasin palstalle. Rikkaruohohommia. En niin kauheasti välitä, mutta olipa ainakin lämmintä. Nyt sai satoakin jo ja smoothieihin ja mehuihin aineksia. Salaattiakaan ei tarvitse enää kaupasta ostaa pariin kuukauteen. Rastas oli tehnyt pesän varaston "ikkunaan". Aikamoisia punkeropoikasia. Lauantaina ei ollut kuin yksi rassu jäljellä. Saa nähdä löytyykö tänään vain tyhjä pesä.

 Mustaherukka-vihersmoothie taisi sisältää banaania, mustaherukkaa, nokkosta, viherjauhetta, Puhdistamon luomuheraa, ashwaghandhaa, inkivääriä...

 Ekstrasupervihreään mehuun tuli villiyrttejä, salaattia, selleriä, sitrunaa, inkivääriä ja omenaa.



Lauantaina suunnattiin Keskisuomen Luonto-Liiton retkelle. Kohteena oli Kammarimäen lippaluola Keltinmäessä. Kovin suurta reippailua ei tuo reissu vaatinut. Rauhallista kävelyä metsässä sellaisen tunnin verran ja muuta oleskelua metsässä päälle. Luolan löytäminen onkin toinen juttu, sillä tuonne ei mitään merkittyä polkua ole ja tuolla Kammarimäen maastossa polkuja risteilee sinnetänne. Onneksi oli hyvä opastus. Lintunen oli ihana retkelykaveri. Olen siitäkin niin onnellinen, että hän on heti lähdössä tämmöiselle reissulle mukaan kun vähän kyselee, että lähtisitkö?



Lippaluola ei kesällä ollut kummoisen näköinen. Harmittaa kun tällaiset paikat sotketaan, tuollakin oli graffittia ja lasisiruja ja roskaa joita sitten keräiltiin samalla pois. Aivan järkyttävää sotkemista ei kuitenkaan onneksi ollut. Talvisin paikan ollessa jään peitossa lippaluola kuulemma upea. Ja aina on upea olla metsässä. Eilen oli niin mukava sääkin ja itikoitakin sangen vähän. Kivaa seuraakin oli, porukkaa oli toistakymmentä ja yksi nelijalkainenkin.

Oon miettinyt, että nää Luonto-Liiton jutut olis Lintuselle tosi kiva juttu. Partiosta tykkäilisin myös, mutta meillä partio on täällä erittäin uskonnollispainotteinen, joten sinne ei voida osallistua. Mutta nää Kessun jutut kuulostaa ainakin hyvältä :)




Palstalla ensimmäiset mansikat olivat viimein kypsiä. Ihanaa ja näissä ei mitään myrkkyjä tai homeenestoaineita ole <3 Aika paljon isompi maa pitäisi olla, että säilöntäsatoa saisi, mutta pientä syömämarjaa sentään saa.



Ja auringonlapsi tykkää kun aurinko paistaa ja on lämmin <3 Ihanaa! Vaikka sitten pitäiskin rikkaruohoja kitkeä... ja uimarannallekin on päästy. Perjantaina menin ihan järveen asti. Miten se voikaan olla ihan yhtä kylmää kuin kesäkuun alussa? Lämpenisipä edes vähän. Lauantaina päädyin aurinkoon lukemaan kirjaa kun Lintunen hyppi laiturilta kavereiden kanssa järveen.

iive