tiistai 27. kesäkuuta 2017

Outoja ympyröitä

Maanantaina ajeltiin Vaasaan. En ole koskaan käynyt pohjanmaalla, enkä kyllä myöskään oikein missään länsirannikon kaupungissakaan, paitsi Turussa tietysti. Kiersimme läpi Pohjanmaan pikku paikkakuntien ja kävin maanantain aikana varmaan kymmenellä eri paikkakunnalla (miehen työn vuoksi) joissa en ollut koskaan käynyt. Pohjanmaalaiset pitäjät näyttivät sympaattisilta ja toisaalta aika mahtipontisilta komeine taloineen. Jonkinlaista sielunyhteyttä tuonne tunsin, onhan osa minun sukupuutani nimenomaan pohjanmaalta kotoisin vaikka itse vierailin tuolla lähes ensimmäistä kertaa. Vain kerran olen häissä ollut yhden illan Kalajoella.

Vaasassa oltiin kunnon turisteja ja käytiin katsomassa Strömsö, Raippaluodon silta ja Vanhan Vaasan rauniot. Säätiedotus lupasi huonoa säätä, mutta ei satanut, tuuli vaan, joten oli ihan hyvä sää. Merivesikin tuntui käteen yllättävän lämpimältä. Söimme piknikin erään pienvenesataman rannassa ja nautin kun merivesi tuoksui.

Tämä on näitä sarjassamme laatuaikaa itselle (päivisin) ja parisuhteelle (miehen työpäivän jälkeen) reissuja, heinäkuussa päästään koko perheen kanssa reissaamaan.




Aika hyvin tuli vedettyä eilinen. Aamulla 07.15 työ-yö loppui ja autossa nukuin noin 45min koko matkan aikana. Ravintolaillallisen ja vaahtokylvyn jälkeen voitte arvata, että unta ei tarvinnut odotella.

Aamulla sai herätä sateiseen Vaasaan, mutta koska oli taidemuseo-kierros edessä, niin eihän tuo haitannut.


Vaasan taidehallin pihassa kukkivat Alppiruusut. En ole koskaan itseasiassa katsonut niitä läheltä. Tuo yksittäinen kukkahan on aivan upea!

Taidehalli oli aika pieni. Siellä oli meneillään Panu Ruotsalon Heräämisen värit ja muodot sekä Meeri Koutaniemen Finintiaanit näyttelyt. Etenkin Ruotsalon isot maalaukset olivat huikeita ja värikkäitä ja tosiaankin isoja. Taidehallin ikkunoissa oli ikkunalaudat joilla sai istua ja katsoa tauluja rauhassa. Ääniherkkää ärsytti taustalla pyörivä lyhytdokumentti, haluan katsoa taiteeni hiljaisuudessa kiitos.

Valokuvien katselusta pidän kyllä, mutta en ehkä niinkään näyttelyissä, joten se kokemus jäi hieman ohueksi.


Seuraavana kävelyreitillä oli Tikanojan Taidekoti, jonka näyttely Pariisi 1894: Gauguinin ja Strindbergin piirin suomalaistaiteilijat saivat kerrankin minut oikein hyrisemään innostuksesta. Näyttelystä ei löytynyt yhtään taulua, jonka kohdalla olisin miettinyt sen paikkaa näyttelyssä eli toisinsanoen törmään usein näyttelyissä teoksiin, jotka eivät omaa silmään osu ja niitä katsellessa joutuu ankarasti miettimään kysymystä -Mikä on taidetta? Täällä moisia ei ollut vaan taidekokemukseen sai uppoutua oikein kunnolla. Koko kierroksen sai kylläkin olla vahdittavana, sillä ilmeisen arvokkaita teoksia vartioitiin huolella. Myös näyttelyn kiinteistö eli taidekoti oli upea tausta näyttelyille vaikka ehkä hieman enemmän olisi voinut olla myös kalustusta joukossa?

Gauguinin näyttelyn olenkin nähnyt Roomassa, silloin muistan ihailleeni töiden kokoa ja miettineeni kuinka ihmeessä niitä siihen aikaan kuljetettiin. Rullalla vissiin? Gauguin on ollut lapsesta asti yksi suosikkitaiteilijoistani. VanGogh kiri jossain vaiheessa rinnalle, muttei koskaan kuitenkaan ole saanut sellaista paikkaa sydämessäni kuin Gauguin, jonka teoksia olen tutkinut monen ikäisenä, lapsena lapsen silmin ja aikuisena aikuisemmin silmin, jolloin huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin.


Viimeisenä suuntasin Kuntsiin eli modernin taiteen museoon. 
Kuntsin ensimmäisessä kerroksessa on 6.5.-3.9.2017 esillä Marjo Levlinin yksityisnäyttely Unelmia, haamuja. Installaatioista ja lyhytelokuvista koostuva näyttely käsittelee pienestä suomenruotsalaisesta pitäjästä Pohjanmaalla nousseita unohdettuja tarinoita, joissa ihmiset etsivät paikkaansa, elinkeinoaan ja itseään.
Olen pääsääntöisesti paikallaan pysyvän taiteen ystävä, videoinstallaatiot ja vlogit on minulle jotenkin vaikeita, harvoin jaksan katsoa edes Facebookin hassuja videoita vaikka ne ovatkin niin lyhyitä. Haluan nähdä teoksen heti, joten en malttanutkaan jäädä nytkään katsomaan videoita hetkeä pidemmäksi aikaa. View-master-teokset sen sijaan olivat todella hauskoja ja videotkin olisivat varmasti olleet mielenkiintoisia.


Yläkerran Art Battlessa oli taas jotain sellaista, joka innostutti. Ensinnäkin tarina ja näyttelyn kävijän kokemuksellisuus (kävijät äänestävät Art Battlen "voittajan"). Jokaisella ryhmällä oli oma tarinansa siitä kuinka he olivat koostaneet omat kokonaisuutensa.


Omat suosikkiteokset olivat maalaustaidetta poislukien veistos-taulu-työ(?). Koko näyttelyn mieleenpainuvin maalaus oli Kuutti Lavosen Portilla teos, joka on suurikokoinen temperamaalaus ja jonka värit ovat suorastaan räjähtävän loistavat. Kuva ei tietenkään maalaukselle anna oikeutta.


Tänään suunnistimmekin kohti Seinäjokea, taas minulle uusi paikkakunta. Tämän illan saimmekin viettää kaatosateessa, mutta onneksi huomenna paistaa vihdoin aurinko! Suunnitelmissa olisi vielä yksi taidemuseo ja ehkäpä viimein luonnossa reippailuakin <3

Iloisin terveisin
iive

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Bikinikuntoon 30 eurolla

Yhtenä iltana Kolin reissun jälkeen minut täytti tyhjyys. Melankolian harmaa viitta laskeutui, vaikka kaikki oli hyvin. Tutkiskelin harmautta ja päätin ettei se kuulu minuun. Menin suihkuun ja piristin itseäni ihanasti tuoksuvalla shampoolla. En enää antanut harmaudelle tilaa vaan käperryin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Äänikirjat ovatkin olleet ahdistusvuosieni pakopaikka. Kun unta odotellessa kuunteletkin jonkun toisen ääntä, toisen tarinaa, eivät ne omat pelon äänet saa valtaa.


Kolin hotellin seinällä oli Kaija Juurikkalan maalaus, joka on upea, voimauttava! Jotenkin tuo kuva kuvastaa niin vahvasti sitä mitä koin Kolilla. Pääsin ylös sieltä harmaasta sumusta, enkä anna sen vallata mieltäni enää.

Ja kyllähän me sielläkin jo hassuteltiin. Jotenkin on ihanaa, se että vaikka niitä kiloja on tullut en anna sen enää estää itseäni. En suostu häpeämään. Tässä kuvassa kilpailu siitä kummalla on muhkeampi, mulla vai puulla :D


Joensuussa käytiin myös ja siellä raahasin miehen Botaniaan. Tunnin etelänmatka vain 9euroa ;) Mies ei tuolla ollut käynytkään ja yllättävästi tuolla viihtyi, etenkin sen papukaijan kanssa joka innostui keskustelemaan meille (oli murjottanut tuppisuuna kuulemma koko aamun) ja naurettiin vedet silmissä sen jutuille kun se sitten sai jonkun puheripulin.


Päätin panostaa myös henkiseen hyvinvointiin ja ostin itselleni Museokortin. Tsekkasin sillä jo Joensuun taidemuseo Onnin näyttelyn ja Pohjois-Karjalan Hilma-museon Juuret Pystymetässä näyttelyn. Taide on aina ollut sydäntäni lähellä ja nautin valtavasti taiteen katsomisesta tai kokemisesta. Ennen nautin sen tekemisestäkin.
Nytkin mietin tauluja katsellessani, että ei hitto osaisin tehdä itsekin tuollaista, että miksi en tee? Miksi jo etukäteen mietin, ettei siitä kuitenkaan mitään tule? Miksi liiallisella itsekritiikillä tapan jo yrityksetkin... ehkäpä on asia mikä pitää elämässä muuttaa...




Tuolta Hilma-museosta sain tuollaisen nimi-tarran ja tsiigailin sitä ja mietin, että tuntuupas kotoisalta. Oonkohan joskus ollut Hilma? Miehelle ehdotin, että mitäs jos vaihtaisin nimeä? Se lupasi kutsua mua sitten koko loppu elämän Hilimaksi. Joo en siis tainnut vaihtaa, ihan hyvä tää nykyinen.

Hyveessä ja Paheessa treffasin lounaalla iskääkin ja söin sairaan hyvää Halloum-pinjansiemen wokkia, gluteenittomana muuten!

Päivällä jatkettiinkin sitten matkaa kohti Mikkeliä. Jossain Savonlinnan kohdalla matkanteko alkoi tuntua kyllä jo aika kärsimykseltä, mua ei ole vain luotu istumaan autossa. Illalla katkarapurisoton ja valkoviinin jälkeen olin jo ihan sippi. Nukahdin varmaan jo ennen yhdeksää, kävin aamupalalla kun mies lähti töihin 6.30 ja jatkoin unia puolille päivin. Onnea oli sinä päivänä late check out.


Mikkelissä kerkesinkin vain käydä taidemuseon näyttelyssä. Mitään havaintoa ei ollut koko museosta, että minkälainen olisi, mutta siellähän oli upea kuvitustriennaalen näyttely menossa. Mä nimittäin rakastan kuvituksia lehdissä ja kirjoissa. Etenkin lastenkirjojen kuvitukset on mun sydäntä lähinnä. Nykyään tehdään tosi hauskoja lastenkirjoja. Ei enää pelkkiä prinsessasatuja.



Paperi-Hukka uhkailee paperiprinsessoja toimistotarvikesetillä, sai nauramaan ja Koira nimeltään Kissa kirjan kuvitukset saivat herkistymään.


Peruskokoelmakin oli ihan ok. Suomalaista taidetta lähinnä, mukavasti alakerran kokoelmassa oli yhdistetty myös sen aikataulun kalustusta taiteeseen. Yläkerran patsaskokoelmasta nautin erityisesti, mut patsaat onkin olleet aina mun juttu.

Viiden vapaan jälkeen voikin odottaa työputkea. 4 päivää takana, tänään yksi vapaa ja sit olis 6 päivää töitä... Päätin jo eilen, että siivoukseen tai muihin ankeisiin asioihin en päivääni tuhlaa vaan suunnistin Jyväskylään. No museothan on maanantaisin kiinni, joten kaupungilla kiertelyä siis.
Olin jo eilen maksanut kaikki mahdolliset laskut, ne vasta myöhemmin erääntyvätkin ja päätin, että välillä voisi ostaa muualtakin kuin kirpparilta vaatteensa kerran sinne tilille jotain plusmerkkistä jäi.


Bikinikuntoonkin pääsi tänä vuonna noin puolessa tunnissa ja kun maksoi reilu 30e kassalle. Muutakin kivaa kesävaatetta löytyi kierrätykseen laitettujen vaatteiden tilalle.
Viime aikoina olen myös vähän meikannut. Vuosiin iho ei oikein kestänyt meikkiä, mut nyt on tilanne toinen. Ainoa vaan, että kaikki meikit oli vanhentuneet ehkä sen 5 vuotta sitten... joten marssin Sokokselle ja ostin lähes kaikki uusiksi.


Ja päädyinhän mä siivoamaankin. Roudasin vihdoin huoneiden vaihdon jälkeen (annettiin isompi makkari lapselle ja muutettiin itse pienempään) vaatteeni uuteen makkariin, kasasin Lintusen huoneeseen pari kirjahyllyä ja istutin viimeinkin parvekekukat.
Tälläisena päivänä ei ainakaan harmaus iske, vaikka varsinaisesti shoppailua en suosittelekaan masennuslääkkeeksi. Joskus on vain hyvä arvostaa itseään edes sen verran, että suo itselleenkin kauniita asioita jos siihen on mahdollisuus.

Kun katsoo peiliin niin on taatusti piristävämpää se, että sieltä katsoo takaisin ihminen siisteissä kauniissa vaatteissa kulahtaneiden rättien sijaan ja eipä tosiaan pieni ehostus kasvoillakaan haittaa joskus tee kun oikein siltä tuntuu vaikka olenkin natural-lookin kannattaja. Silti joskus voi edes vähän jotain korostaa.


Keijupuutarha-tunnelmissa

iive

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Energiaa ja puhdistautumista Kolilla

Edellinen teksti oli jopa helppo kirjoittaa, ehkä olin miettinyt sitä niin kauan jo, että se vain soljui minusta ulos, sen oli aika tulla.
Olen ollut onnellinen ja yllättynytkin siitä palautteesta mitä olen saanut, etenkin Facebookissa. Teksti oli helppo kirjoittaa myös siksi, että tiesin lähteväni matkalle josta alkaisi paranemisen polku. Ja täytyy myöntää, että eilen ja tänään olen kokenut niin syviä onnenhetkiä...


Olen jonkin verran kirjoittanut tänne enkeleistä ja uskostakin. En kuulu mihinkään rekisteröityyn seurakuntaan ja lapseni opiskelee elämänkatsomustietoa, silti voisin veikata, että olen huomattavasti uskonnollisempi ihminen kuin moni tapakristitty.
Lapsena jo mietin, uskonnottomasta perheestä huolimatta, että Jumala on olemassa, mutta se "kirkko" tuotti minulle ongelmia sanomalla ja määräämällä asioita joita en itse voinut allekirjoittaa. Silti minulla oli jokin tietynlainen kaipuu seurakuntaan, mutta missään ei minua toivotettu tervetulleeksi vaikka muutamaksi vuodeksi ev.lut kirkkoon liityinkin. Jossain vaiheessa tajusin, etten tarvitse kirkkoa tai seurakuntaa siihen, että Uskon ja aika pian tajusin myös sen, että uskonnollisesti minua puhutteli etenkin luonto.


En osaa sanoa onko Jumalani sama kuin ev.lut. kirkossa vai onko Jumalani kotoisin enemmän luonnonuskoisuudesta. En myöskään tiedä onko Jumalia yksi vai monta. Jos minun täytyisi jotenkin kuvailla Jumalaa, niin muotoilisin sen ehkä niin, että Jumala on kaikkialla, taivaan pilvissä, järven vesissä, puussa, kallioissa, ilmassa jota hengitän ja myös minussa ja kaikissa sekä kaikessa maan päällä.

Siksi täällä Kolilla on ollut erityisen hyvä olla. Väkevä luonto puhuttelee, se puhuu Jumalan äänellä ja silloin tiedän ettei minulla ole mitään hätää, vaan kaikki tulee menemään niin kuin on tarkoitettu. Täältä minä aloitan uuden matkan, olen ehjä, elossa ja rakastettu.



Saavuimme Kolille eilen illalla. Hotellissa kävimme vaihtamassa matkakamppeet toisiin ja suuntasimme metsään koska tiedossa oli tämän päivän kova vesisade. Oli ihanaa kulkea yhdessä huikeista maisemista nauttien. Miehen läsnäolo piti mut maassa etten ihan leijumaan lähtisi. Tällaisessa paikassa kulkeminen on minulle sama kuin kirkossa käyminen. Toisaalta minulle käy metsä kuin metsä, en ole sen suhteen kovin nuuka, koska Jumala löytyy pienestäkin pusikosta. Mutta onhan tämä paikka aikamoinen.

Ukko-Kolia enemmän minun sieluani soitti Akka-Kolilta aukeavat maisemat. Huikeaa, sanoisin.



Tänään heräsin jo aikaisin, että ehtisin kulkea vielä ennen sadetta edes jonkinmoisen pätkän. Lähdin Luontokeskuksen nurkalta suuntaamaan reittiä kohti, olin ensin ajatellut kiertää aivan toisen lenkin, mutta jokin veti minua kohti Kolinuuron kierrokselle (onneksi en lähtiessäni tiennyt että uuro = rotkolaakso, josta sai iPhonen laskurin mukaan nousta 43 kerrosta ylöspäin).
Reitti alkoikin sillä, että laskeuduttiin alas metsään. Hiukan hirvitti se, että sieltä pitäisi nousta ylöskin, mutta siitäkin selviydyttiin. Tätä päivää voisin kuvailla jonkinlaiseksi uudelleen syntymäksi, laskeuduin rotkolaaksoon, jätin sinne huolet ja murheet ja nousin ylös uutena tai ainakin jotenkin keventyneenä ihmisenä.
Keskityin tänään vain kulkemiseen ja olemiseen, kameran jätin hotelliin ja kännykkä pysyi visusti taskussa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Akka-Kolin huipulle istuin nauttimaan eväitä hikisenä ja onnellisena. Matkan aikana muutenkin pysähtelin kuulostelemaan ja vain olemaan läsnä.
Aamu olikin melkoisen meditatiivinen kokemus ja iloitsin niistä tunteista mitä pystyin jälleen tuntemaan. Olen ollut niin levoton mieleltäni ja sielultani pitkän aikaa.


Hotelliin päästyäni olin aivan hikinen, mutta sateelta säästyin. Ensimmäiset pisarat alkoivat tippua päästessäni sateensuojaan.
Hiki ja hyttysmyrkky olikin hyvä huuhtoa pois kylpylässä, jossa sain olla suurimman osan ajasta aivan yksin. Jatkoin vielä hotellihuoneen kylpyhuoneessa saamani hemmottelupaketin kera ja pulahdin vielä ammeeseen vaahtokylpyyn kasvonaamio naamassa ja voiteet sormissa ja varpaissa. Olin ja olen kiitollinen siitä, että sain kokea tällaisen hetken etuoikeutettua elämää, tällainen ei tosiaankaan kuulu normaaliin elämääni, ehkäpä siksi siitä niin onnelliseksi tulinkin.

Nyt täytyy tuumata, että on hyvä olla tässä hetkessä ja tämä hetki antaa voimaa kohdata taas se hetki kun elämä ei ole sitä onnea.

Niin kiitollinen olen elämästä ja näistä pienistä asioista elämässä.

iive

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Saako masennuksesta vieläkään puhua?

Kuukauden aikana olen miettinyt, että lopettaisin kokonaan kirjoittamisen. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan, vielä ainakin tämän yhden kirjoituksen.

Kuukauden aikana olen myöntänyt itselleni, että olen masentunut. Vaikka edellisestä kerrasta on aikaa, masennuksen alkamisesta 19 vuotta ja siitä parantumisesta 10 vuotta, niin jos on taistellut masennuksen kanssa 16 vuotiaasta 26 vuotiaaksi, niin sen muistaa kyllä. Voin hetkessä palata niihin muistoihin kun elämä tuntui kertakaikkisen lohduttomalta. Silloin halusin kuolla masennukseni synkimpinä hetkinä tai ehkä en halunnut kuolla, halusin vain että se tuska ja lohduttomuus jota koin, että se loppuisi ja silloin se ainut ajatus siitä oli se kuolema.

Onneksi en silloin kuitenkaan kuollut vaan pikkuhiljaa aloin tervehtyä, sain jopa koulun käytyä läpi ja vieläpä hyvin paperein, vaikka valmistumistani kritisoitiinkin selkäni takana ja ihan edessäkin rankasti. Kuinka masennuksen kanssa elämää elävä eli siis mielenterveysongelmainen voi olla hoitoalalla?
Hyvin olen mielestäni kuitenkin pärjännyt. Takana on yli 10 vuoden työura, pitkiä työsuhteita, ei päivääkään työttömänä, että aika hyvin tältä mielenterveysongelmaiselta eli siltä sekopäältä joksi selän takana haukuttiin (tätä ei sanottu päin naamaa).


Mietin onko masennuksesta tullut vieläkään sellainen asia, jota voisi tunnustaa ääneen? Vaikka suomalaiset edelleenkin popsivat masennuslääkkeitä kourakaupalla ja se on yksi suurimmista sairauslomien aiheuttajista (pitkät sairauslomat). Tekeekö masennus sinusta nykyäänkin sen mielenterveysongelmaisen jota katsotaan kieroon? Eikö masennus ole herkkyyttä vallitseville elämäntilanteille? Elämä on joskus vain liikaa...

Silloin aikaisemmin paranin kognitiivisen psykoterapian avulla, söin kyllä lääkkeitäkin, mutta niistä en juuri hyötynyt. Ehkä ne antoivat voimaa käydä terapian läpi... Suurin syy paranemiseen oli kuitenkin se, että sain käytyä terapiassa läpi ne syyt miksi olin masentunut, miksi elämä itsessä ei tuntunut hyvältä.

Nyt en ajatellut suunnistaa terapiaan saati syödä lääkkeitä (yrttejä ja luontaislääkkeitä käytän kyllä). Parantumiskeinoni olkoon rakkaus ja lempeys itseä kohtaan. Muistan kuinka häpesin aikoinani masennustani, nyt jälkikäteen katsottuna en yhtään ihmettele, että olin masentunut, kaiken sen jälkeen mitä elämässä oli tapahtunut. Ei olisi ollut mitään syytä hävetä.

Tänä vuonna minulle oli yksinkertaisesti liikaa se, että työpaikkani kilpailutettiin uudelleen. Sain potkut, sitten sain työpaikkani takaisin ja jouduin koeajalle työstä jota olin tehnyt jo 3,5 vuotta. Lähes kaikki työkaverini vaihtuivat, paljon jäähyväisiä ja sitten tulivat ne uudet työkaverit.

Minulle, joka tiedän olevani jostain syystä sellainen persoona jota ei kaikki niin vain hyväksykään, tilanne oli haastava. Tulisiko taas vastaan joku tyyppi, jonka mielestä minä olisin taas liikaa jotain? Liian erikoinen, liian kummallinen, liian äänekäs, liian, liian, liian... ärsyttävä? Tämän vuoksi minun on vaikeaa olla uusien ihmisten kanssa. Itse kun yleensä tykkään kaikista ihmisistä ja vaikka ihan ei kemiat kohtaisikaan niin silti toimeen voi tulla aina, niin minulle on niin absurdia että ajattelisin jostain noin.

Oikeastaan masennukseni nuorena lähti samanlaisesta tilanteesta. Tilanteesta, jossa vaihdoin koulua ja päädyin kiusatuksi uudessa koulussa. Tilanne oli hämmentävä ihmiselle, jolle koulu oli (muuttamisien vuoksi) jo viides uusi koulu ja ennen kaikki oli mennyt ihan tosi hyvin. Siellä uudessa koulussa, uudessa luokassa törmäsin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa olin jonkun mielestä se liian jotain.
Laitoin itseasiassa tälle ihmiselle juuri viestiä ja kysyin miksi hän päätti rueta kampanjoimaan minua vastaan? Moni siihen osallistunut on pyytänyt aikuisena anteeksi. Tähän yhteen en ole törmännyt. Onkohan hän koskaan edes tajunnut mitä teki? No tämä on toisaalta elettyä ja mennyttä, vaikkakin sen varjot kantavat edelleenkin tässä elämässä.

Keväällä jouduin kohtaamaan ystävän kuoleman. Vaikka pari viimeistä vuotta olikin hieman harvempitahtista tapaamista, niin silti se ystävyys asui kuitenkin siellä sydämessä koko ajan. Lähes päivittäin kohtaan asioita, joissa joudun miettimään ettei tuotakaan enää voi ystävän kanssa tehdä. Ikävä ja suru on ollut valtava ja en ole oikein tiennyt mihin ja miten tuon suruni purkaisin kun ei ole oikein ketään kenen kanssa asiasta puhua... ei ole nyt ystävää jonka kanssa asiaa jakaa.
Kyllähän se jossain vaiheessa helpottaa, tiedän sen ja annankin itselleni luvan olla alavireinen ja masentunut. Sehän on ihan normaalia!

Olen siis purkanut oloani fyysisesti ulkona palstalla maata kääntäen ja rikkaruohoja kaivaen. Siellä minun ei ole tarvinnut ajatella muuta kuin juolavehnää joka on vihollinen nro 1. ja kuokka sekä talikko parhaita ystäviä (ei ole tarvinnut paljon salilla käydä tai muuta liikuntaa harrastaa). Nyt ollaan jo hyvässä kasvun alussa. Paikkansa ovat löytäneet niin kukkaset, marjat kuin kasviksetkin. Se on minun terapiaani se. Puutarhaterapiaa 💚

Ja siellä jossain odottaa se päivä jolloin se normaali elämän onnentunne ei ole vain ohikiitävä hetki. Nyt tiedän sen tulevan ja olevan olemassa. On se elämä siis jotain opettanut.

iive