lauantai 10. kesäkuuta 2017

Saako masennuksesta vieläkään puhua?

Kuukauden aikana olen miettinyt, että lopettaisin kokonaan kirjoittamisen. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan, vielä ainakin tämän yhden kirjoituksen.

Kuukauden aikana olen myöntänyt itselleni, että olen masentunut. Vaikka edellisestä kerrasta on aikaa, masennuksen alkamisesta 19 vuotta ja siitä parantumisesta 10 vuotta, niin jos on taistellut masennuksen kanssa 16 vuotiaasta 26 vuotiaaksi, niin sen muistaa kyllä. Voin hetkessä palata niihin muistoihin kun elämä tuntui kertakaikkisen lohduttomalta. Silloin halusin kuolla masennukseni synkimpinä hetkinä tai ehkä en halunnut kuolla, halusin vain että se tuska ja lohduttomuus jota koin, että se loppuisi ja silloin se ainut ajatus siitä oli se kuolema.

Onneksi en silloin kuitenkaan kuollut vaan pikkuhiljaa aloin tervehtyä, sain jopa koulun käytyä läpi ja vieläpä hyvin paperein, vaikka valmistumistani kritisoitiinkin selkäni takana ja ihan edessäkin rankasti. Kuinka masennuksen kanssa elämää elävä eli siis mielenterveysongelmainen voi olla hoitoalalla?
Hyvin olen mielestäni kuitenkin pärjännyt. Takana on yli 10 vuoden työura, pitkiä työsuhteita, ei päivääkään työttömänä, että aika hyvin tältä mielenterveysongelmaiselta eli siltä sekopäältä joksi selän takana haukuttiin (tätä ei sanottu päin naamaa).


Mietin onko masennuksesta tullut vieläkään sellainen asia, jota voisi tunnustaa ääneen? Vaikka suomalaiset edelleenkin popsivat masennuslääkkeitä kourakaupalla ja se on yksi suurimmista sairauslomien aiheuttajista (pitkät sairauslomat). Tekeekö masennus sinusta nykyäänkin sen mielenterveysongelmaisen jota katsotaan kieroon? Eikö masennus ole herkkyyttä vallitseville elämäntilanteille? Elämä on joskus vain liikaa...

Silloin aikaisemmin paranin kognitiivisen psykoterapian avulla, söin kyllä lääkkeitäkin, mutta niistä en juuri hyötynyt. Ehkä ne antoivat voimaa käydä terapian läpi... Suurin syy paranemiseen oli kuitenkin se, että sain käytyä terapiassa läpi ne syyt miksi olin masentunut, miksi elämä itsessä ei tuntunut hyvältä.

Nyt en ajatellut suunnistaa terapiaan saati syödä lääkkeitä (yrttejä ja luontaislääkkeitä käytän kyllä). Parantumiskeinoni olkoon rakkaus ja lempeys itseä kohtaan. Muistan kuinka häpesin aikoinani masennustani, nyt jälkikäteen katsottuna en yhtään ihmettele, että olin masentunut, kaiken sen jälkeen mitä elämässä oli tapahtunut. Ei olisi ollut mitään syytä hävetä.

Tänä vuonna minulle oli yksinkertaisesti liikaa se, että työpaikkani kilpailutettiin uudelleen. Sain potkut, sitten sain työpaikkani takaisin ja jouduin koeajalle työstä jota olin tehnyt jo 3,5 vuotta. Lähes kaikki työkaverini vaihtuivat, paljon jäähyväisiä ja sitten tulivat ne uudet työkaverit.

Minulle, joka tiedän olevani jostain syystä sellainen persoona jota ei kaikki niin vain hyväksykään, tilanne oli haastava. Tulisiko taas vastaan joku tyyppi, jonka mielestä minä olisin taas liikaa jotain? Liian erikoinen, liian kummallinen, liian äänekäs, liian, liian, liian... ärsyttävä? Tämän vuoksi minun on vaikeaa olla uusien ihmisten kanssa. Itse kun yleensä tykkään kaikista ihmisistä ja vaikka ihan ei kemiat kohtaisikaan niin silti toimeen voi tulla aina, niin minulle on niin absurdia että ajattelisin jostain noin.

Oikeastaan masennukseni nuorena lähti samanlaisesta tilanteesta. Tilanteesta, jossa vaihdoin koulua ja päädyin kiusatuksi uudessa koulussa. Tilanne oli hämmentävä ihmiselle, jolle koulu oli (muuttamisien vuoksi) jo viides uusi koulu ja ennen kaikki oli mennyt ihan tosi hyvin. Siellä uudessa koulussa, uudessa luokassa törmäsin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa olin jonkun mielestä se liian jotain.
Laitoin itseasiassa tälle ihmiselle juuri viestiä ja kysyin miksi hän päätti rueta kampanjoimaan minua vastaan? Moni siihen osallistunut on pyytänyt aikuisena anteeksi. Tähän yhteen en ole törmännyt. Onkohan hän koskaan edes tajunnut mitä teki? No tämä on toisaalta elettyä ja mennyttä, vaikkakin sen varjot kantavat edelleenkin tässä elämässä.

Keväällä jouduin kohtaamaan ystävän kuoleman. Vaikka pari viimeistä vuotta olikin hieman harvempitahtista tapaamista, niin silti se ystävyys asui kuitenkin siellä sydämessä koko ajan. Lähes päivittäin kohtaan asioita, joissa joudun miettimään ettei tuotakaan enää voi ystävän kanssa tehdä. Ikävä ja suru on ollut valtava ja en ole oikein tiennyt mihin ja miten tuon suruni purkaisin kun ei ole oikein ketään kenen kanssa asiasta puhua... ei ole nyt ystävää jonka kanssa asiaa jakaa.
Kyllähän se jossain vaiheessa helpottaa, tiedän sen ja annankin itselleni luvan olla alavireinen ja masentunut. Sehän on ihan normaalia!

Olen siis purkanut oloani fyysisesti ulkona palstalla maata kääntäen ja rikkaruohoja kaivaen. Siellä minun ei ole tarvinnut ajatella muuta kuin juolavehnää joka on vihollinen nro 1. ja kuokka sekä talikko parhaita ystäviä (ei ole tarvinnut paljon salilla käydä tai muuta liikuntaa harrastaa). Nyt ollaan jo hyvässä kasvun alussa. Paikkansa ovat löytäneet niin kukkaset, marjat kuin kasviksetkin. Se on minun terapiaani se. Puutarhaterapiaa 💚

Ja siellä jossain odottaa se päivä jolloin se normaali elämän onnentunne ei ole vain ohikiitävä hetki. Nyt tiedän sen tulevan ja olevan olemassa. On se elämä siis jotain opettanut.

iive

7 kommenttia:

  1. Lämpöisiä ajatuksia ja hyvänmielensäteitä sinulle lähetän <3 Kirjoitit tilanteestasi kovin koskettavasti. Toivon olosi helpottuvan pian ja kyllä se onnellisuus ja hyvä mieli taatusti tulevat takaisin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä varmasti jo paremmalla puolella ollaan. Varmasti tulee myös niitä synkkiäkin hetkiä, mutta ohitse nekin sitten menevät. Näin haluan uskoa <3

      Poista
  2. Saa puhua, pitäisi puhua vielä enemmän ja mahtavaa että puhut! Hienoja kupsutus hetkiä ja runsasta satoa, kaikilla osa-alueilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tosiaankin toivon runsasta satoa! Ihan kaikinpuolin ;)

      Poista
  3. tsemmpiä, samojen teemojen kanssa taistelen täällä. 9 vuotta sitten paha masisjakso ja nyt muuttuneen työn vuoksi ahdistusta ja heräilyä aamuyöllä ja unettomuutta,samoja oireita mitä 9 vuotta sitten alkaa mielessä näkymään, ahdistaa ihan helvetisti välillä. lääkkeet haettu kohta viikko sitten , jospa tämä alkaa helpottaaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tunnistan tuon tuskaisan aamuyön heräilyn :( etenkin jos aamulla täytyy nousta ylös muutaman tunnin päästä. Itsellä on näitä heräilyjä tullut myös, ennen kärsin nukahtamisvaikeuksista ja nukahdettuani nukuin kuin tukki. Nyt tuo heräily on kyllä todella ahdistavaa. Itse näppäisen silloin äänikirjan päälle ja keskityn sen kuuntelemiseen, on helpottanut ja monesti olen sitten nukahtanut uudelleen.
      Toivottavasti sinulle on lääkkeistä apua <3

      Poista

Kiitos :)