tiistai 12. syyskuuta 2017

Ei myytävänä!

Lintunen kysyi minulta tänään miten aloin tehdä työtäni? Milloin tiesin haluavani tehdä sitä työtä mitä teen ja miksi teen sitä? Jollekin kysymys voisi olla yksinkertainen vastata (rahan takia).
Minulle ei.

Kesällä 2002 minulta meni luvattu kesätyöpaikka sivu suun. Marssin työvoimatoimistoon ja sain kesäksi harjoittelupaikan kehitysvammaisten ryhmäkodista. Oikeasti työvoimatoimistossa sanottiin ensin, että älä mene sinne, että et sinä sinne halua.

Mutta minä halusin. Ehkäpä siksi että olin muutama vuosi aiemmin ystävystynyt tytön kanssa ja hänellä oli kehitysvammainen sisko. Heidän äitinsä oli kirjoittanut heistä kirjoja ja minä olin lukenut ne kaikki. Kirjoja lukiessani jostain syystä tiesin, että tässä jutussa on jotain isompaa ja niin paljon se minua kosketti, että kun itse sain tyttären nimesin hänet kirjojen tytön mukaan.

Kesän jälkeen seuraavan talven työskentelin samaisella harjoittelurahalla myös toisessa ryhmäkodissa, jossa tajusin viimeistään, että tämä on minun juttuni. Tätä minä haluan tehdä. Minä haluan olla avuksi niille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tukea elämässään. Hain kouluun, pääsin sinne, opiskelin ja valmistuin. Näin kävi vaikka koko tämän ajan sairastin itse ajoittain vaikeaa masennusta. Ehkäpä tiesin silti, että joskus minussa on voimaa vielä auttaa muita, koska minuakin autettiin? Toisaalta elämäntehtäväkseni olisi voinut tulla luonnonsuojelutyö, politiikka, järjestötyö tai jokin muu työ, jossa se työ on enemmän kuin työ. Minun elämäntehtäväkseni tuli olla nyt tätä.
Olla ihminen siinä vieressä, tukena, läsnä. Ja nimenomaan ihminen ihmiselle.

Työni on minulle enemmän kuin työ mistä saa vain rahallista palkkaa. Minä rakastan työtäni vaikka se joskus on hyvinkin vaikeaa ja koen usein riittämättömyyden tunteita. Joka päivä haluan ja yritän tehdä parhaani. Jonain päivänä se onnistuu yli odotusten, joskus ei niinkään, koska minäkin olen vain ihminen. Toki tarvitsen työstäni saamaa rahaa, jotta pystyn itse elämään ja huolehtimaan myös perheestäni, kaikki kun maksaa niin kuin tiedätte, mutta saan myös työstäni palkaksi myös jotain muuta minkä vuoksi teen juuri sitä työtä mitä teen.

Viime aikoina minun työni on myyty. Minulle tärkeiden asukkaiden elämä on myyty. Asukkaiden läheisten elämä on myyty ja tämä kaikki myyminen on oikeasti todella rumaa kun sitä katsoo näin läheltä eikä voi sulkea silmiään. Olemme palanneet aikaan jossa kunnat kilpailuttavat palveluntarjoajat aivan kuten huutolaisaikaan. Useimmiten kilpailutuksen ratkaisee halvin hinta ja vaikka tarjouksen voittaisikin taho joka kohtelee kaikkia ihmismäisesti, niin palveluntuottajan vaihtuminen vaikuttaa aina. Pahimmassa tapauksessa lähes kaikki vaihtuu työntekijöistä huonekaluihin.

Ajatelkaa jos eräänä päivänä teidän ovikelloanne soitettaisiin ja huonekalut sekä järjestys vaihtuisivat teiltä kysymättä, koska niin on kuulemma jonkun mielestä hyvä. Aamulla sinut herättäisi vieras ihminen, joka ei ymmärrä mitä puhut. Tai ympärilläsi juuri kukaan ei enää muistaisi sitä hienoa hetkeä elämässäsi kun täytit pyöreitä vuosia. Tai että lähes kaikki paperisi ja tärkeät tiedostosi olisi siirretty kunnanviraston varastoon, josta ne voi kaivaa jos joku nyt edes sattuu muistavan niiden siellä olevan.

Tällä hetkellä minä olen ainoa työntekijä joka jäi kilpailutuksen jälkeen uudelle palveluntuottajalle töihin. Minä olen nyt ainoa joka muistaa mitä tehtiin kesällä 2015. Minä olen ainoa, joka muistaa kuinka hauskaa meillä olikaan niissä syksyn tansseissa tai kuinka pahalta tuntui kun yksi meistä sairastui ja nukkui pois... ja minä voin sanoa ihmisenä ettei se tunnu hyvältä.

On erittäin hyvä asia, että Kehitysvammaisten Tukiliitto ajaa kansalaisaloitetta, jossa tähän yritetään puuttua. Mielestäni kenenkään elämää ei tulisi myydä. Jokaisen olisi hyvä muistaa, että nämä kilpailutukset koskevat jokaista. Myös vanhusten ja sairastuneiden hoiva kilpailutetaan. Sinä voit sairastua minä päivänä tahansa tai joutua onnettomuuteen tai lapsesi syntyy vammaisena ja silloin sinä olet sen jälkeen kilpailutuksen kohde!
Juuri nyt tähän asiaan on nyt vain puuttunut Kehitysvammaisten Tukiliitto joka tekee upeaa työtä.
Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen, joka korostaa vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Sopimuksen mukaan vammaisella ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa eikä häntä saa velvoittaa käyttämään tiettyä asumisjärjestelyä.
Vastustamme sitä, että vammaisten henkilöiden koko elämän mittaisia, välttämättömiä palveluja järjestetään hankintalain mukaisesti palvelujen kilpailutuksen kautta.
Kilpailutus on vastoin ihmisoikeuksia ja tulee pitkällä tähtäimellä sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kalliiksi.
Nämä elämälle välttämättömät palvelut tulee rajata hankintalain soveltamisalan ulkopuolelle.
Monissa Euroopan Unionin maissa näin on tehty.
Kansalaisaloitteen sivulta voit lukea lukuisia tarinoita kuinka kilpailutuksissa on käynyt. Osa tarinoista on oikeasti aika hurjia, sellaisia joita ei edes tahtoisi lukea tai kuulla. Vaikka minunkin sydämeni on särkynyt, niin oikeasti minun osani on ollut sieltä helpoimmasta päästä kuitenkin.

Ja vaikka oma osani työntekijänä on sangen vähäinen sen vuoksi, että voin aina töistä lähteä kotiini, jossa itse päätän asioista, on se silti minullekin surullista. Minulla on ikävä niitä työkavereita ja muistoja mitä koimme yhdessä asukkaiden kanssa. Hyvin toiminut työyhteisö, joka oli motivoitunut ja joka teki työtä isolla kutsumuksella, se hajosi. Ja vaikka uusi työyhteisö sisältää huippuja tyyppejä, niin meilläkin menee aikamme ennen kuin hitsaudumme yhteen, ennen kuin he tutustuvat taloon ja asukkaisiin. Me teemme nyt ne samat väistämättömät virheet joita edellisen työporukan kanssa tehtiin jo.
Ja ajatelkaa, että muutaman vuoden päästä käy ehkä samoin?

Sitten taas herätään ja kukaan ei välttämättä ymmärrä sinua, että haluat puuroosi hunajaa tai voisilmän kiisselin sijaan tai että ylipäätänsä et syö puuroa aamuisin lainkaan!
Tai että sinusta tuntuu pahalta vaikka ympärillä kaikki näyttäisi olevan aivan hyvin.
Tai kun tulet töihin, niin jokaisessa työvuorossa sinulla on parinasi työntekijä ensimmäistä päivää ja sinä perehdytät ne kaikki vuorotellen yksi kerrallaan?
Tai kun soitat tai tulet kylään läheisesi luokse, vastassasi on työntekijä jota et tunne ja joka ei oikeastaan tunne sitä sinun läheistäsikään. Ja kaikki tämä toistuu muutaman vuoden välein uudestaan ja uudestaan.

Kysyn vaan kuka jaksaa asua niin? Kysyn kuka jaksaa tehdä töitä niin? Jaksaisitko itse?

Allekirjoita siis tämä!


Ja vaikka tämä ei koskettaisi sinua vähääkään, niin kysyn, että haluatko oikeasti antaa verorahasi tulevaisuudessa monikansallisille jättiyrityksille joiden ensimmäinen tarkoitus on tuottaa voittoa, ei niinkään laadukasta palvelua ja joiden tuotot menevät ulkomaille ja erinäisille sijoitusryppäille? Tämänkö takia maksat veroa?
Vielä on jotain tehtävissä! Vielä on yrittäjiä ja yrityksiä, jotka ovat suomalaisia ja toimivat hyvien arvojen ja periaatteiden mukaan, mutta kauanko he pärjäävät kilpailutuksissa? 
Kauanko on vielä tehtävissä jotain? Nyt on aika toimia!

Kiitos että allekirjoitat!

iive