tiistai 31. lokakuuta 2017

Kuinka löytää itsensä?

Sairasloma on jo yli puolen välin. Huomenna pääsen taas lääkärin arvioitavaksi jatkuuko se vai eikö. Itse olen varovaisen jatkuu, kannalla, ihan vain siksi, että en ole edennyt aivan niin hyvin kuin etukäteen arvelin.

Itselläni oli sairaslomaa kohtaan sellainen olettamus, että kun vain saan levättyä tarpeeksi, niin jo se itsestään auttaa todella paljon masennuksen kanssa. No, nyt olen levännyt 2 viikkoa ja voin todeta, että väsymys on ihan pikkuriikkisen helpottanut, mutta masennus ei niinkään. Toki olen tehnyt mielestäni töitä myös masennuksen eteen aika paljon ja se on itsessään jo aika väsyttävää. Olen kirjoittanut, tehnyt kehittäviä tehtäviä ja meditoinut. Myös pientä fyysistä aktiviteettia olen yrittänyt pitää yllä, joskin se puoli on väsymyksen voimakkuuden vuoksi jäänyt aika vähäiseksi muutamaa uintikertaa ja kävelyä lukuunottamatta.

Kun olen kuunnellut omaa mieltä ja kehoa, on se selkeästi antanut suuntaviivoja sille mitä asioita minun pitää vielä itsessäni käsitellä päästäkseni eteenpäin. Teemat Kontrollista luopuminen, Suorittamisen lopettaminen ja Sisäisen lapsen löytäminen ja hoitaminen, ovat olleet päällimmäisenä esillä. Näiden suhteen olen aikamoisen hukassa enkä oikein tiedä kuinka asian kanssa lähtisin etenemään. Toisaalta ne nivoutuvat yhteen, sillä aikamoisen vahva tunne on siitä, että olen kehittänyt tuon valtavan kontrollin tarpeen suojelemaan sisäistä lastani ja minua edelleen nyt tässä tilanteessa. Minä olen ollut aina se joka pärjää ja pitää (kuvittelee pitävänsä) lankoja käsissään. Pärjäsin siten lapsena ja nuorena, kehenkään muuhun kuin itseensä ei ollut luottaminen, jos itse pystyit niin olit turvassa, muiden apu oli aina epämääräistä ja epäluotettavaa ja sitten romahdin. Uusi pärjäämisen aikakausi alkoi masennuksesta parannuttuani. Silloinhan olin tosiaankin osoittanut, että minä kyllä pärjään ja pystyn. Pystyn selviämään ylös kuoleman porteilta. Eikä sen jälkeen tuntunut olevan asiaa mitä en osaisi tai ainakin oppisi jos se on tarpeen ja se, että minä pärjään vaikka mitä eteen tulisi. Kuitenkin tuo valtava uppoavassa laivassa olemisen tunne tänä vuonna on ollut se tilanne ja ne kontrollin nyörit ovat niin kireällä, että ne veivät minutkin mukanaan.

Nyt suoritan tätä sairaslomaa ja masennustani, senhän voi lukea jo tuosta edeltävästä tekstistä. Masennus, sen käsitteleminen ja siitä parantuminen on taas yksi suoritus elämässä joka täytyy kohdata ja voittaa, mahdollisimman nopeasti kiitos!

Ehkä jollain tasolla voisin sanoa, ettei minun tarvitse pärjätä (yksin) eikä suorittaa sitä niin valtavasti. Se joku taso on kuitenkin hyvin ehkä tasolla ja oikeasti vielä täysin tavon saavuttamattomissa. Kun olen pohtinut asioita on ollut järkyttävän vaikeaa ajatella, että etenkin töissä tekisin jotain vaikkapa seiskan arvoisesti. Ei se tulee tehdä vähintään 10 ja plus, että olisit hyvä ihminen sitten.

Totuushan on, että ei sitä oikeasti jaksa ja tämän kun jotenkin ymmärtäisi, tajuaisi ja pystyisi toteuttamaan.
Niin ovat jääneet täysin ne omat tarpeet ja asiat kun eihän kaikkeen oikeasti pysty. Niitä ei enää olekaan ollut mahdollista tehdä edes hyvän arvoisesti. Ja se kyllä tuntuu myös ihan fyysisesti. Kävin juuri hierojalla ja kaikki se kireys, pärjääminen, väsymys ja stressi, ne kaikki ovat koteloituneena kehon lihaksissa ja hermoissa ja joka paikassa. Torstaille varasin ajan Neurosonic-hoitoon psykologin tapaamisen jälkeen. Toivon, että se olisi myös tapa saada kehosta irti näitä kovettuneita ja hautautuneita tunteita, jotka aiheuttavat sen että olen kipeä, jäykkä, väsynyt ja vetämätön.

Liikunta ja itsestä huolehtiminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä ja silti ajatukset rummuttavat aina samaa rataa. Jos haluat parantua niin pitää liikkua, pohtia, kehittää itseä, etsiä niitä vikoja, syitä ja ties mitä JA SITTEN parantua kun olet liikkunut, hoitanut ja kehittänyt itseäsi tarpeeksi. Huh!

Minut pitäisi varmaan laittaa jonnekin keskelle erämaata, ilman nettiä, somea, kännykkää, telkkaria, ilman ketään, olemaan yksin vaan siellä. Ehkä silloin tämä loppumaton juoksu voisi katketa.

Olen ollut todella pettynyt itseeni myös painon suhteen, tietysti, koska eihän se ole ikinä ollut oikea oli se mitä tahansa. Vaa'alla en ole suostunut käymään. En tahdo nähdä sitä lukua mikä siellä odottaa, tiedän muutenkin ettei se lukema ole "hyvä". Katsoin eilen Jenny+ ohjelman ja "päätin", että nyt on se käännekohta kun lähden pyrkimään laihduttamisen lopettamista kohti. Mutta kuinka tehdä se? Miksi ihminen tajuaa tällaisia asioita kun katsoo toisen tuskaa? Miksi sitä omaa tuskaa ei hyväksy, ei näe eikä koe?

Olen laihduttanut varmaan ala-asteelta asti, se on yli 20 vuotta elämästäni ja nyt se saisi loppua. Kuinka lopettaa jotain jota on tehnyt koko ikänsä? Sitkeässä on se ajatusmalli siitä, että kehoni on aina väärä. Toisaalta onhan minulla myös mielessäni tunne siitä, että olen kaikin puolin aina liian erilainen, vääränlainen, olin millainen tahansa niin mikään ei ole minulle riittävä. En tiedä mistä tuo erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne kumpuaa ja mistä se kertoo. Ehkä se on tämän vuoden aivan perimmäisin oppiläksyni, syy siihen miksi olen tässä tilanteessa nyt. Ehkä minun pitää löytää itseni.

iive

tiistai 24. lokakuuta 2017

Irtipäästäminen

Minulla on aika ajoin tapana käydä lukemassa adonai.fi sivustolta erilaisia kanavointeja. Suuri osa niistä on vallan korkealentoisia ja toisaalta jopa niin ympäripyöreitäkin ettei asia ainakaan minulle aukene, mutta jotkut aina kolahtavat. Lähes aina siellä on joku teksti, joka inspiroi tai saa miettimään jotain eri tavalla. Joskus sieltä saa myös vahvistusta, että hei juuri noin olenkin asiaa ajatellut.

Tänään Jenny Schiltzin Energiapäivitys - Kaikesta irtipäästäminen sai minut tuntemaan juurikin tuota viimeistä. Se puki pitkälti konkreettisiksi sanoiksi sen mitä olen mielessäni pyöritellyt, mutten ihan vielä siitä ole saanut kiinni. Laitan tähän muutaman lainauksen, kokonaisen tekstin voit lukea adonai.fi/schlitz
Alan ymmärtää, että meidän täytyy kunnioittaa tarinoitamme, mutta antaa niiden tunteiden mennä, jotka sitovat meidät niihin. Tarinamme, historiamme, se mitä meille on tapahtunut, on muokannut meidät sellaiseksi, kuka olemme nyt. Usein kasvamme eniten vaikeiden elämänkokemusten kautta. Meitä on taottu, puhdistettu ja vahvistettu tulessa.

Kyse on sen ymmärtämisestä, että voit kunnioittaa tarinoitasi, niiden rajoittamatta havaintoasi kaikesta, mitä olet. Silloin kun olemme kyvytön päästämään irti niistä tunteista, jotka kiinnitämme elämäntapahtumiin, niistä voi tulla osa identiteettiämme ja ne lukitsevat meidät todellisuuteen, jossa emme halua olla.
Näistä tunteista irtipäästäminen voi muistuttaa kovasti surun viittä vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Paitsi että on kriittistä lisätä tähän anteeksianto ja siitä tuomitsemisesta irtipäästäminen, jota meillä on itseä ja toisia kohtaan. Emme voi toivoa positiivisuudella, rakkaudella ja valolla pois kokemustemme takana olevaa totuutta. Meidän täytyy tuntea se, omistaa se ja sitten – ja vasta sitten – voimme päästää irti siitä.
Tilanteeni jossa nyt olen, on pitkälti seurausta siitä, että koin elämässäni yhtä aikaa kaksi suurta mullistusta aikamoisella epäreiluuden tunteella höystettynä.
Päivittäinen sosiaalinen elämäni rakentuu pitkälti työpaikan varaan. Siellä töissä ovat ne "muut" aikuiset joita tapaan päivittäin perheen lisäksi. Toki pidän yhteyttä ystäviini vapaa-ajalla, mutta kaikkien vuorotöiden yhteensovittaminen, no se nyt on vaan aina sellaista. Sitten kun yhtälöön lisätään vielä lapset ja lapsien harrastukset... jokainen perheellinen ihminen varmaankin tietää kuvion, että kuinka usein ystäviä sitten pystyykään tapaamaan. Liian harvoin voisin minä todeta.

Vuoden alusta lähes kaikki työkaverini vaihtuivat (ja nyt syksyllä viimeisetkin "vanhat" lähtivät). Olin saanut näiden työkavereiden kanssa jotenkin hyvän kontaktin. Minun ei tarvinnut enää niin pelätä väärinymmärryksiä eikä muutenkaan ollut sosiaalista pelkoa, sain olla puhtaasti minä. Koulukiusaamisen jälkeen minulla on ollut suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, pelkään jatkuvasti, että elämääni tulevat uudet ihmiset satuttavat minua tai eivät ymmärrä minua.

Jouduin siis sinänsä sosiaaliseen tyhjiöön kun kaikki läheiset työtoverini katosivat elämästäni eikä se ollut oma valintani, vaan kilpailutuksen myötä tilanne oli aikalailla pakkorako. Menetin siis ympäriltäni ne ihmiset joiden kanssa minulla oli hyvä ja helppo olla.
Lisäksi keväällä läheisin ystäväni kuoli, joten siellä omassa elämässäkin oli yksi tärkeä ystävä vähemmän.

Uusien työkavereiden myötä aktivoitui pelko ja epävarmuuden kierre, joka on käynnissä edelleen. Pelkään taas onko joukossa joku, jonka mielestä olen taas LIIAN. Liian erikoinen, äänekäs, kärkäs, ihan mitä vaan. Ymmärrän nyt sen, että mitä enemmän pelkään, niin sitä enemmän olen taatusti juuri sitä LIIAN. Pelko ja epävarmuus kuormittaa minut ja saa minut olemaan sitä mitä en oikeasti ole.

Vaihdoin lapsena ja nuorena paljon koulua muuttamisien takia. Se oli minulle ihan ok ja sainkin jotenkin aina solahdettua luokkaan sisään. Sitten 9 luokalla en enää solahtanutkaan vaan päädyin luokan silmätikuksi ja siitä lähti minun urakkani masennuksen kanssa. En voinut ymmärtää mitä pahaa olin tälle ihmiselle tehnyt olemalla vain minä. Minuuteni sai suuren kolauksen, enkö ollutkaan hyvä ihminen näin? Mikä teki minusta sellaisen, että minua haluttiin kiusata? Miksi?
Nyt kesällä lähestyinkin kiusaajaani ja kerroin ja kysyin tiesikö hän mitä hän on tehnyt? Ei hänellä ollut selitystä asialle, nyt aikuisena hän kuitenkin osasi olla pahoillaan. Eikä minulla enää ole häntä syytä vihata, minun vain pitää päästä eroon siitä epäluuloisuuden ja epävarmuuden koodista minkä tuo tilanne minuun loi.

Koin kiusaamista vielä lukiossa ja silloin se oli ehkäpä se viimeinen niitti. Silloin masennuin niin pahasti vuosiksi, että olin hyvin lähellä kuolemaa. Onnea oli kun tapasin mieheni, joka kyllä psykoterapeutin lisäksi oli suuri voima minulle tiellä parantumiseen.
 "Teillä kaikilla on pelastusliivit, lakatkaa vastustamasta ja sallikaa niiden auttaa itseänne."
Sielun luontainen taipumus on aina nousta valoon – se on pelastusliivimme. Tunne pelastusliivisi ja tiedä, että vaikka sinusta saattaa tuntua siltä, että sinut imetään pinnan alle, nouset taas. Sielusi ei tiedä muuta tapaa.
Nyt käsitän, että masennukseni syy on pitkälti taas sama ja että koen jotenkin toisintoa siitä mitä olen aiemmin kokenut. Oma epävarmuuteni ihmisenä ja sen luoma pelko on johtanut siihen, että olen taas sairas.

Mutta ehkä tästä oivalluksesta on hyvä jatkaa. Sillä vaikka ulkoiset tekijät ovatkin tilanteen muodostaneet on sen reaktion syy minussa, minun sisälläni ja minun on se sieltä ratkaistava pois. Ei kenenkään muun.

Olen viime päivinä ollut todella kiitollinen siitä ajasta minkä olen saanut toipumista varten. Olen iloinnut niinkin yksinkertaisista asioista kuin kaupassa käymisestä tai siitä, että vihdoin olen saanut tehtyä taas aamusmoothieitani. Nämä smoothiet kun eivät ole vain ruokaa, ne ovat lääkettä. Ne auttavat jaksamaan, kunhan vain minä saan ensin voimaa tehdä niitä.

Etenkin aamut ovat minulle vaikeita. Herään useimmiten niin, että olo tuntuu sellaiselta kuin ei olisi nukkunutkaan. Siinä tilanteessa n.15 ainesosan sekoittaminen blenderiin tuntuu ylivoimaiselta.

Niinpä useimmiten käy näin, mutta ei siis enää :)
Illan virkku aina aamuksi lupaa, että huomenna teen heti aamulla itselleni smoothien. Aamun torkku se kaivaa gluteenittoman pakastesämpylän ja mussuttaa sitä kahvin kanssa, koska ei vaan jaksa rueta mittailemaan smoothieen sitä tätä ja tuota. No nyt on parin aamun mealprepping tehty ja jauheet purkissa ja marjat sulamassa. Jospa huomenna sit sitä smoothieta aamupalaksi #tyrnirouhe #kurkuma #mustapippuri #luomuhera #ruusunjuuri #viherjauhe #nokkosensiemen #ashwagandha

Enää ei tarvitse lisätä kuin marjat, banaani ja oliivi, mct öljyt sekä kapryylihappo ja kookosmanna.

Samantien tein saman vitamiineile ja muille pillereille jotka nyt on testissä. Sillä jo aamupillereiden kasaaminen vaatii 10 purkin avaamista. Itseasiassa yksikään näistä pillereistä ei ole lääke, että älkää vain säikähtäkö mitä ihmettä se muitsu vetää :D
Dosetista löytyy eri vitamiineja ja hivenaineita, omega3, kollageenia, probioottia ja suolahappotabletteja.


Onneksi vuosien lääkkeenjako töissä on tuonut hyvän rutiinin ja yhden dosetin täyttämiseen menee sama aika kuin mitä ottaisi yhden annoksen noista purkeista ja purnukoista.

Eilen satoi lunta, joten tämän päivän haaste on päätyä jossain vaiheessa päivää ulos koska ulkona on mielettömän kauniin näköistä! Kovin pieniä ovat olleet nämä minun ulkoilut tähän asti. Eilen kirjastossa käynnin yhteydessä kävin pienen pätkän luontopolulla, muuten olen ulkoillut lähinnä autoon-kauppaan-autoon-kotiin. Onhan sieltä parkkipaikalta nyt edes se 100m käveltävä kotiovelle...

Tosiasia kun kuitenkin on, että se liikunta ja liike pitää saada käyntiin suht piakkoin, sillä se jos mikä on hyvä lääke. Eikä tuo painon nouseminenkaan yhtään pirteämmäksi ihmistä saa.

iive

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Masennus ei lähde makaamalla

Keskiviikona lääkäri katsoi silmiin, kuunteli ja jutteli ja kertoi sen minkä itse tavallaan tiesin, mutta en ehkä kuitenkaan halunnut myöntää. Olisi pysähtymisen paikka ja mietittävä mitä nyt ja miksi tähän on päädytty. Miksi? on minulle helpompi vastata. Mitä nyt? on hankalampi.
Ja on turha miettiä sitä, että olisipa jotain tehnyt siinä välissä toisin. Jossittelua. Karu tosiasia on se, että masennuspisteet ovat nyt mitä ovat, eli vakavat ja nyt täytyy tehdä jotain.

Lääkäri määräsi lepoa, irtiottoa arjesta, liikuntaa, hyvää ruokaa ja itsestä huolehtimista, nauramista ja hemmottelua. "Aina kun vaan jaksat, niin tee jotain sellaista joka tuntuu hyvälle ja joka vie sua irti siitä masennustilasta." Aikamoinen lääkäri kyllä, en ole ennen törmännyt lääkärissä moiseen empatiaan ja kykyyn nähdä "out of the box".


Aivan kuten aiemminkin, olen nytkin törmännyt aiheeseen "Ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä sitten helpottaa". Tämä tuntuu olevan masentuneiden ympärillä olijoiden lempilause tai ajatelma siitä mitä masennus on tai kuinka siitä parannutaan. Masentunut ihminen ei voi reipastua. Hän ei myöskään pysty ottamaan itseään niskasta kiinni. Se nyt vain on mahdotonta. Toki masentuneen läheisen katsominen siinä vieressä on todella haastavaa ja sitten kun ihminen tuntee siinä hetkessä itsensä voimattomaksi, ehkäpä turhautuneeksikin, se yllä oleva ajatus tai lause livahtaa sieltä suusta ulos.


Kuinka sitä masentunutta sitten voisi auttaa?
Kultaakin kalliimpi on se ihminen, joka tulee siihen vierelle eikä jätä yksin. Antaa levätä jos toinen ei jaksa ja yrittää nostaa kun sellaista pientä jaksamisen värettä ilmassa on. Ei sano, että "Ota itseäsi niskasta kiinni" vaan kannustaa yrittämään jos yhtään vaan pystyy ja kertoo olevansa siinä vieressä auttamassa ja tukemassa. Kertoo "Minä autan sinua nyt tässä hetkessä ja huomenna ja aina", ei vaadi tekemään yksin (koska masentunut ei siihen yksin pysty) vaan kertoo olevansa siinä mukana. Pahin mahdollinen tilanne masentuneelle on, ettei tällaista ihmistä ole joka näin tekisi koska silloin ei ole ketään kuka auttaisi.

Jos läheiselläsi olisi käsi poikki, ei kukaan vaatisi kantamaan tarjotinta tai imuroimaan tai nyt vaan ryhdistäytymään. Tällöin ihmiset tarjoavat apuaan. Kenties kantavat kauppakassit, auttavat napittamaan puseron, vievät lääkäriin jos autolla ajo ei onnistu... kun ihminen masentuu, aika moni kaikkoaa siitä ympäriltä. Pelkää, ei ymmärrä eikä välttämättä jaksakaan. Sitä jaksamistakaan kun ei voi aina vaatia... Masentuneen käsi ei ole poikki, mutta ne elämän siivet voivat olla. Niitä vaan ei kukaan näe kun toinen yrittää räpiköidä eteenpäin.


Minulla on maailman ihanin mies. Lääkärin jälkeen se pakkasi minut autoon ja vei äidin luokse. Sieltä se vei minut hotelliin, ulos luontoon ja ravintolaan syömään. Lämmitti saunan. Sai nukkua ja herätä kun halusi. Aamupala oli valmiina eikä tarvinnut siivota. Äiti varasi teatteriliput, mies vei sinnekin. Sai nauraa eikä tarvinnut kertaakaan miettiä mitä nyt. Masennus kun ei lähde makaamalla. Se ei parane sängyssä pimeässä huoneessa peiton alla. Se paranee tekemällä voimavarojensa mukaan voimauttavia asioita ja sen jälkeen kun sitä elinvoimaa on taas, käydään sen syyn kimppuun.


Nyt kotona on hyvä istahtaa alas ja miettiä, että mitä nyt. Vieressä odottaa kaksi kirjaa. Vitamiinit on otettu, että siitä ei nyt ainakaan kiinni ole tämä homma. Oma tilani on paljon kehollista uupumista kaikesta suorittamisesta. Se että mielialani ei ole toivoton, se on minun onneni. Kun on toivoa, niin silloin on myös paljon enemmän mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Toivottomalla kun on edessään vai läpipääsemätön seinä.

Eilen illalla tein tämän Paranemisen avain harjoituksen ennen nukahtamista ja täytyy sanoa, että olo tuntui heti sen jälkeen paljon helpommalta ja jotenkin paremmalta. Nukuinkin jopa (vaikkakin taas liikaa) vaikka olin unohtanut ottaa melatoniinin.

Yön aikana sain myös idean masennusbingoon, josta tulee yksi paranemisen avaimistani. Ehkäpä laitan sen jossain vaiheessa tännekin kun se alkaa saada lopullista muotoaan.

iive

ps. Maalaukset Taidekeskus Väinölä. Supervoimauttavat akvarellit Irja Wilkko, Enkeli Natasha Villone.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.
Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)
Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.


On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.
Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?
Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rakkauden tähden, sumusta valoon

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa todella virkistyneenä. Kerrankin tuntui siltä, että olin nukkunut tarpeeksi ja olihan tuota unta kertynyt yli 12h, että tarpeeseen tuli. Kerrankin tuntui siltä ettei itseään tarvinnut repiä sängystä ylös väkisin ja juoda kahvia niin paljon kuin vain vatsa kestää pysyäkseen edes jotenkin skarppina.

Matkalla Tampereelle ihmettelin ruskaa ja sitä miten maailmassa oli yht'äkkiä värit. Valtavasti keltaista, vihreää, oranssia, taivas tosin oli harmaa, mutta ehkäpä värit juuri siksi loistivat niin kirkkaasti. Tuntuu kuin olisin viettänyt elämästäni 2kk jossain sumussa(?) ja niistä viimeiset viikot ainakin jossain hernerokkasumussa. Olin onnellinen kun hetkeksi sain karistaa ahdistuksen pois sydämestä. Sitä olin pyytänyt ja sen sain.


Edellisen kirjoitukseni myötä blogissa on käynyt useita tuhansia lukijoita. Olen saanut aivan valtavasti positiivista ja kiittävää palautetta eri kanavista siitä, että aukaisin omalta kohdaltani miltä kilpailutuksen kohteeksi joutuminen tuntuu työntekijästä.
Ja se oli tosiaan minun kokemukseni, minun fiilikseni ja minun ajatukseni ja tunteeni tästä prosessista. Joku toinen olisi voinut tämän saman prosessin käydä paljon helpommin (tai vaikeammin), joku toinen päätti olla kokematta koko juttua ja lähti (sekin aivan todella ymmärrettävä valinta), minulle se nyt on vain ollut tällainen. Olen saanut palautetta myös siitä etten olisi saanut kirjoittaa tekstiäni. Olen myös valitettavasti kirjoituksellani loukannut toisia. Olen siitä valtavan pahoillani jos minun kokemukseni ja tunteeni loukkaavat, koska se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoituksenani. Tarkoituksenani on ollut vain ja ainoastaan kuvata omaa kokemustani.

Olen paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä voinko jatkaa näin? Voinko vain kohautta olkapäitäni ja tyytyä siihen, että tällä alalla kilpailutus on nyt vain arkipäivää ja se on kestettävä. Minulla on myös vaihtoehto, vaikka sekään ei ole todellakaan mieluisa. Minulla on myös vaihtoehto lähteä. Lähteä esimerkiksi seuraavan kilpailutuksen kohdalla. Tarkkaan on harkittava ja mietittävä mikä on se minun elämäni juttu ja annanko ulkopuolisen tilanteen hajoittaa sydäntäni? Voin aivan varmasti toteuttaa kutsumustani auttaa toisia myös toisella tavalla. Tämä vaihtoehto on sellainen, jota minun on todellakin myös mietittävä vaikkei se hyvältä tunnu sekään. Toivon kuitenkin, että kansalaisaloite saisi tarvitsemansa kannatuksen ja että päättäjät kuuntelisivat. Käsittääkseni asia on myös käsittelyssä laajemmin mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, tästä tosin en mitään kirjallista faktaa löytänyt. Ilmeisesti vain päätökset löytyvät, ei keskeneräiset prosessit, mutta jostain muistelen kuitenkin näin kuulleeni...


Mutta jos unhodetaan työ, niin olin todella onnellinen kuitenkin siitä, että eilisen sain nauttia miettimättä. Matkasimme mieheni kanssa Tampereelle viettämään 10 vuotishääpäivää. Ja niin kiitollinen olen siitä kuinka mahtavat puitteet me tälle saatiinkin.
12 vuotta sitten tapasimme ja eräät löivät tosiaan vetoa siitä, että ei tule kestämään, nyt voisin vaan kysyä, että kuka voitti ja kuka hävisi?

Vaikka meille on elämässä annettu raskaitakin taakkoja kannettavaksi, ihan alusta asti ja todellakin välillä tuntuu siltä, että eikö tämä jo riittäisi, on silti meille annettu niin paljon kun meillä on Rakkaus. Meillä on rakkaus toisiimme ja meille on annettu myös lapsi ja mahdollisuus kokea rakkaus myös perheenä ja vanhempana. Niin on jaksanut ne koettelemuksetkin, ne kamalat hetket elämässä.



Ilta oli onnistunut vaikka emme yömyöhään jaksaneetkaan juhlia. Kahdenkeskinen aika kuitenkin on niin arvokasta, että jo sekin itsessään riitti. Yövyimme Sokos Hotel Villassa, jossa saimme hääpäivän kunniaksi huoneluokan korotuksen tunnelmalliseen sviittiin. Ihan mahtava juttu! Ehkäpä heille pieni asia, mutta meille tuo oli tosi iso juttu! Kiitos! Miehen golf-kilpailu palkinto oli säästetty tälle illalle, tosin minun makuni ei ole niin hienostunut, että osaisi erottaa shampanjan ja kuohuviinin toisistaan. Ihan yhtä hyvää kumpikin, mutta olihan se mahtavaa että oli tällainen vaihtoehto tälle spesiaalille illalle.
Teatterit oli loppuunmyyty, niin mentiin leffaan ja kerrankin miehen tyyliin katsomaan Kingsman-elokuvaa, joka oli ihan viihdyttävä. Etenkin kaiken se kestää-rakkausteema pääjuonen ohessa oli virkistävä poikkeus jos vaikkapa vertaa Bond elokuvien naisten seksistisyyteen ja esineellistämiseen.

Trattoria on jo Jyväskylässä todettu hyväksi ravintolaksi ja samaa se oli Tampereellakin. Tampereen ravintola oli ehkäpä vieläkin intiimimpi ja lämpöisempi kuin Jyväskylän Paviljongin ravintola. Mainio paikka siis viettää romanttista iltaa ja herkutella.


Sunnuntaina olikin mainiosti Tampereen päivä ja mm. kaikkiin museoihin vapaa pääsy. Kävimme Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa upean Robert Longon näyttelyn. Suosittelen vahvasti! Kuvista ei saa edes ripausta siitä, miltä nämä valtavat lähes valokuvantarkat hiilipiirrokset näyttävät. Siis upeaa!





Kävimme lisäksi myös Tampereen taidemuseossa, mutta siellä oli kuvaaminen kielletty ja tämä oli ilmeisesti estetty myös jollain valo(?)tekniikalla koska kuviin tuli raitoja (yritin kuvata ennen kuin tajusin, että on kielletty). Sitten olikin aika palata kotiin.

Ja nyt alkaa taas arki, mutta toivon sumun ja harmauden hälvenevän arjenkin keskeltä. Täytyy vain kerätä rippeet ja kasata itsensä taas vain eteenpäin ja ehkäpä kehitellä jotain juttua mitä odottaa. Keksiä niitä valopilkkuja arjen keskelle. Naisten piirin iltojakaan kun ei ole ollut...

iive

ps. Mutta se jos mikä, niin siitä olen miehelleni kiitollinen kun hän näkee mut aina kauniina. Olin sitten vähän hoikempi tai pyörempi, niin aina hän mua kehuu ja arvostaa minua, niin ulkonäköä kuin ajatuksianikin (vaikkei niitä aina ihan ymmärräkään kun ovat kuulemma niin monimutkaisia ja niinhän ne ovat). Tämäkään kun ei itsestäänselvyys ole. Sanoin sen ääneenkin, mut sanon sen vieläkin, Kiitos <3 Olet Rakas <3