tiistai 16. tammikuuta 2018

Rakkaudesta ja välittämisestä

Ehkä reilun kolme vuotta olen tietoisesti ajatellut sitä, ettei minun ehkä tarvitse piilotella itseäni muurien takana. Elämän karujen kokemusten myötä olin rakentanut sieluni ja sydämeni ympärille muurin tiili kerrallaan. Minua ette enää satuta!

Silloin en tosin ajatellut sitä, että piileskellessäni muurin sisällä olin heikompaakin heikompi. Sinne muurin sisälle eivät päässeet myöskään ne hyvät asiat. Minulla oli hillitön rakkauden nälkä, mutta itse olin lukinnut rakkauden ulos, sillä nälästä huolimatta mikä voisikaan satuttaa enempää kuin rakkaus?
Ja niinpä siellä muurin sisällä pelkäsin niin mahdottomasti, että joku löytäisi pienen reijän ja onnistuisi ikävästi sieltä minua kuitenkin tökkäämään ja sen myötä olin ulkoisestikin oikein ylivahva ja esitin etten tarvitse ketään tai mitään, jottei kukaan edes yrittäisi.

Elämä ajoi kuitenkin pisteeseen, jossa piti valita pelokkaana muurien sisällä kökkiminen tai rakkaus. Tämä piste antoi minulle kuitenkin voimaa valita rakkauden ja aloin purkaa muuriani pala palalta.
Tyttäreni saavutti sydämeni ensimmäisenä, hänellä oli oma pieni salaovensa muurissa jo ollutkin, sillä äidin rakkaus nakertaa reijän muuriin kuin muuriin. Joskus vielä kun pelkäsin tätä rakkautta, sanoin etten tule haluamaan lapsia koskaan. Mutta tyttäreni on ollut elämäni suurin opettaja ja muurini murtaja. Enkä silloin aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan kuinka mahtavaa on rakkaus omaan lapseen.

Rakkaus puolisoon oli jo kinkkisempi juttu. Nyt jos vetäisin kaikki muurit välistämme alas, niin olisin suojaton ja hänellä olisi suurin mahdollisuus minua satuttaa. Yhdessä kokemamme vastoinkäymiset ja onnistumiset viime vuosina, ovat kuitenkin osoittaneet, että puolisoni on todellakin rakkautemme arvoinen, eikä minun tule rakkauttamme pelätä vaan vaalia ja ruokkia. Ja rakkautemme onkin ollut minulle mitä suurin tukipilari elämässä. Meidän välillämme on rakkaus toisiimme, meidän välillämme on rakkaus myös lapseemme ja kuinka onnellinen olenkaan nyt tässä, hänen kanssaan, kun muurit on väliltämme purettu.

Kaikista vaikeinta minun on kuitenkin ollut rakastaa itseäni. Olen luonteeltani sellainen, että niin haluan kaikille hyvää, että joskus se omin sisin unohtuu. Olen miellyttäjä, koska niin kovasti haluan, että ihmiset pitäisivät minusta. Kyllä minä pärjään vähän vähemmälläkin - sanoo se miellyttäjä.
Jos nyt kuitenkin annan myöden tässä asiassa tälle toiselle ihmiselle, niin se voi olla rakkaudeton teko itselleni.
Joten olen siis opetellut rajoja. Mikä on rakkautta muille? Mikä on rakkautta itselleni? Onko kuitenkin muiden miellyttäminen kuitenkin karhunpalvelus myös heille, koska silloin en ole aito oma itseni vaan tilanne syntyy vääristymän kautta? Niin kauan olen tuntenut olevani vääränlainen, aina liian jotain, koska olen yrittänyt täyttää muiden vaatimuksia millainen minun tulisi olla.

Muurin purkamisen myötä olen ollut haavoittuvaisempi. Olen alttiina arvostelulle ja vaatimuksille ja vaatii hirveästi vahvuutta olla oma itsensä. Enkä aina onnistu siinä, mutta minä yritän.
En voi enää elää muurien takana.

Toki matkani on vielä kesken. En vieläkään loista valoani niin kirkkaasti kuin tunnen sen kuuluvan olla. Olen pelkotilanteissa vieläkin aivan uskomattoman nopea kasaamaan tiiliä muuriini ja sitten saan päiväkaudet taas vatvoa asioita ja purkaa hätäratkaisujani.

Välillä tunnen kuinka minua oikein haastetaan. Eteen läväytetään jotain oikein "kivaa" ja kysytään -Piiloudutko?
Enkä minä suostu enää. Vapisevin jaloin seison siinä ja otan vastaan. Ei se helppoa ole, mutta minä olen minun tielläni nyt ja se tie on rakkaus ja sitä aion kulkea.


iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)