sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Mieti mitä rakkaus tekisi?

Tällä viikolla on sitä omaa sydäntä ja olemista ravisteltu taas oikein urakalla. Viime vuoteen verrattuna, erona on kuitenkin se, etten enää haavoitu asiasta niin kovin, vaan sinnikkäästi pidän pintani ja olen se mitä olen enkä lähde miellyttämään muita heidän vaatimuksiensa perusteella.

Minä olen opetellut sanomaan - Ei! sille mikä ei ole minun sydämeni mukaista. Tämä koskee niin ihmisiä kuin heidän vaatimuksiaan, tämä koskee myös ympäristöä ja myös vaikka sitä ruokaa mitä keholleni energiaksi annan. Ei ole enää kompromisseja vaan vain sitä omaa juttua.



Eilen näin pitkästä aikaa näitä mun ihania henkisen matkan kanssakulkijoita. Ystävä piti luonaan Dharmada-illan ja muutaman kanssa jatkettiin iltaa vielä myöhälle yöhön asti ja koko illasta mun sydän vaan niin sykki ilosta ja siitä rakkaudesta, että tämä on oikein, näin tämän elämän pitää vaan minun kohdallani mennä. Ei ole paluuta verhojen tai muurien taakse piiloon.

Ilta antoi myös minulle johtotähden, ajatuksen jota nyt seurata ihan konkreettisesti.

Mieti mitä rakkaus tekisi?

Ja sitä rakkautta yritän kaivella sieltäkin, missä se hyväksyminen on vaikeaa, sielläkin missä minua haastetaan.


Kortit kertoivat, että minun pitäisi keskittyä päämäärääni nyt, just nyt. Ja olin ihan et mitä ihmettä, kun ei minulla ole sitä päämäärää, kun minä olen niin jotenkin tuuliajolla... kunnes tajusin, että se päämäärähän on tämä ihan sama asia. Mieti mitä rakkaus tekisi? Mieti mikä on se sinun oma sydämen äänesi ja tapa olla ja elää? Ja että pysytkö sinä siinä vai et?

Tajusin, että tämä koko viikkohan on vain ollut universumin tökkimistä, että tipahdanko vai seisonko siinä omassa sydäntotuudessa ja valossa. Ja minähän seison. Välillä itkettää ja välillä vituttaa ja välillä tekisi mieli vain sanoa, että pitäkää tunkkinne! ja häipyä. Mutta en minä nyt vaan häivy vaan sanon sen sijaan, että Ei! Kun minua yritetään laittaa johonkin muottiin tai malliin, joka ei ole sitä minun juttua. Sanon siitäkin huolimatta, että siitä ei tykätä.

Ja minäkun niin haluaisin, että kaikki vaan tykkäisi, haluaisin olla se kiva, miellyttää... mutta se ei vaan enää nyt käy.


Tajusin, että onhan minulla myös toinenkin päämäärä. Se päämäärä on olla terve. Uskaltaa parantua. Fibro ja masennus minun elämässä, ne on vain haaste ja pysäytys sille, että minä alan elää tätä minun elämääni. Alan elää MINUN elämääni minun tavallani, niin kuin on minulle hyvä, ei jollekin toiselle.

Ja niin kiitollinen olen ollut siitä, että vaikka se oma aika ja oma tila oli tällä viikolla niin minimissä (lapsi sairas, joka päivä töitä jne. kaikkea tätä arkielämää mitä nyt on), niin silti sain jotenkin napattua niitä omia pienen pieniä hetkiä luonnossa ja menin sinne puun alle ja halasin sitä ja hengitin sen kanssa yhtäaikaa...

Tänään auringonpaisteessa suuntasin jäälle ja vaan hiihdin ja hiihdin ja hiihdin, nautin auringosta enkä ajatellut yhtään mitään muuta kuin sitä luontoa ja avaruutta ympärillä.


Säihkyen ja säteillen (ihan sairaan väsyneenä tosin)
iive

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos :)