perjantai 2. maaliskuuta 2018

Täyteen potentiaaliin

En tiedä mahtaako tämä olla jotain 40-kriisiä (tosin oon vasta 35) vai henkistä kehitystä, mutta olen jo pitkään miettinyt, että mitäs nyt?

Työssä "kaikki" on saavutettu, se ehkä kaikista suorittavin vaihe töissä on ohi toistaiseksi. Vakiintunut parisuhde voi hyvin, kiitos jatkuvan panostamisen. Lapsi alkaa irtaantumaan meistä, aloittelemaan sitä omaa elämäänsä ja käy vain välillä tankkaamassa äitienergiaa kainalossa tai yhdessä puuhaten.


Ja tässä minä nyt olen ja ihmettelen, että hei kukas minä olenkaan? Annetaanko elämän vain soljua tässä samanlaisena eteenpäin vai mihin panostetaan? Missä minä olen 5 tai 10 vuoden päästä?
Moni henkisen tien kulkija on kuvannut tämän vuoden alkua tyhjänä tauluna, johon nyt aletaan maalaamaan sitä unelmien elämää ja jotenkin tähän voin kyllä samaistua täysin. Viime vuosi laittoi käsittelemään kaiken sen mitä elämässä on tähän asti tapahtunut, se laittoi tsekkaamaan sen mitä arvostat ja näytti asioita, jotka eivät enää päde tässä elämässä.


Käytiin 4 päivän hiihtolomareissulla. Yksi yö Mikkelissä ja kaksi yötä Joensuussa. Mikkelissä kävin Lintusen kanssa katsomassa pikku-mummia sairaalassa, oli jotenkin ihana kohtaaminen joka lämmitti sydäntä. Joensuussa Lintunen meni yökylään Vaarille ja nautti siellä olostaan. Toisaalta olisi ollut hauska viettää aikaa perheenä, mutta täytyy myöntää, että kahdenkeskinen parisuhdeaika ei ollut yhtään huono asia. Ja lapselle suhde isovanhempiin on huipputärkeää. On mahtavaa kuinka Lintusella on 3 paria aivan mahtavia isovanhempia ja pikku-mummi vielä kaupan päälle.
Ja olihan meillä yhteistä aikaa Mikkelissä ja Kolilla.

Reissu näytti minulle paljon asioita, jotka elämässä ei enää oikein merkitse mitään ja vahvisti niitä asioita, jotka todellakin merkitsevät. Mentiin esimerkiksi isoon kauppakeskukseen Lintusen kanssa ja siellä minä seisoin keskellä kauppakeskusta ja mietin, että mitä ihmettä minä täällä teen? Se paikka oli minulle ihan täysin yhdentekevä. Silti tuli jotenkin tyhjä ja jopa "irrallinen" olo. En kuulu tähän kulutusyhteiskuntaan enää, mihin minä sitten kuulun?


4 päivää omilta ruuilta pois on myös paljon. Vikana päivänä ajattelin jo kaihoten mun marjasmoothieita. Ja jotain jo kertoo se, että vaikka joka ilta käytiin ravintolassa syömässä, niin reissun parasta antia oli iskän tekemät lounaat, lohikeitto ja lihamureke. Ihan parasta yksinkertaista kotiruokaa ilman turhaa kikkailua.

Reissussa pidin myös "vapaasyöntipäivät" tai "herkkupäivät" tai miten näitä nyt sitten sanoisikaan kun jotenkin ei minusta tunnu että olisin varsinaisesti mitään itseltäni nyt tässä rajoittanut tai saanut. Karkkeja ja mättöjä ei ole ollut yhtään ikävä, eikä ne maistuneet nyt sitten yhtään hyvällekään. Luomuviiniä ostin ja se oli hyvää. Siitä nautin, mutta silti seuraavan kerran vastaavaa on tiedossa kuukauden päästä syntymäpäivänä, sillä niin vapauttavaa on ollut etsiä muita rentoutuskeinoja elämään ja myös käsitellä niitä vaikeita tunteita ilman suklaata ja ilman viiniä.


Jotenkin kun olo tuntuu nyt hapuilevan tyhjältä, tietää jo että mitä ei enää elämäänsä ehkä tahdo, mutta toisaalta ei tiedä mitä on tulossa, niin olotila on erikoinen. Missä on minun paikkani? Millainen elämä on minun elämääni?

Olen kiitollinen, että elämääni on tuotu taas taide ja viime viikonloppuna sain myös kokeilla ihan erilaista tanssia kun kävin Amidan tanssimeditaatiossa. Ihan huikeata oli ja toivon, että jatkossakin minulla on mahdollisuus käydä tunneilla. Ehkä nämä ovat asioita, joita elämään sitten tulee lisää?

Lumoava nainen-kirja painelee, niin mun nappuloita, uskon että sitä kautta omasta naiseudesta ja feminiinisyydestä löytyy jotain aivan uutta. Ajatukset tästä ja oikeastaan kaikesta muustakin ovat vain vielä kovin häivettä, siitä ei saa vielä ihan täysin kiinni, mutta tiedän että asiat tulevat muuttumaan. Minä tulen muuttumaan kohti sitä minun omaa täyttä potentiaaliani ja löytämään sen oman tien naisena, puolisona ja äitinä.



Nyt tuntuu jotenkin epätodelliselta ajatukselta suunnata kohti työpaikkaa. Katsoin työvuorolistaa ja sen rumbaa ja jotenkin tunnen ettei se kuulu minulle enää. Jollain vain tämä elämä on rahoitettava ja tällä hetkellä se tehdään vuorotyöllä. Iltaa, aamua, yötä, sikinsokin sekaisin, vapaapäiviä sinne väliin tasaisella tai epätasaisella tahdilla... päivä päivältä se maailma tuntuu vieraammalta ja vieraammalta, niin erilaiselta kuin oma todellisuus, mutta jotain silläkin on minulle annettavaa kun edelleen siellä olen. Toisaalta nyt ymmärrän sen kaiken kipuiluni työn suhteen, sen on ollut tarkoitus irroittaa minua siitä, jotta minun potentiaalillani on mahdollisuus siirtyä jonnekin muualle. Työstä minuun itseeni.

iive


2 kommenttia:

  1. Olen ahminut tekstejäsi muutaman päivän, kiitos! Paljon viisaita sanoja ja apua omaan myllerrykseen. Linkkasin blogiini sinut, toivottavasti se on ok :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ok :) ja ihanaa että olet löytänyt samaistumispintaa <3 viisaaksi en ehkä itseäni kutsuisi, mutta elämää ja ajatuksia pohdiskelevaksi ;)

      Ihanaa kevättä <3

      Poista

Kiitos :)