tiistai 10. huhtikuuta 2018

Elämää syömishäiriön kanssa

Syömishäiriö on aikalailla samantyyppinen kuin vaikkapa alkoholismi, olen miettinyt pääseekö siitä koskaan eroon? Onko niin, että kerran syömishäiriöinen, niin aina syömishäiriöinen?

Tämä kevät on ollut ihanan vapauttavaa aikaa, sillä syömishäiriö ei ole paljoa itseään esitellyt, mutta tiedän kyllä sen siellä olevan. Kipeänä ollessa muut elämänhallinnan taidot/voimat vähenevät ja silloin on myös syömishäiriön hyvä iskeä.
Olin aivan huhtikuun alussa flunssassa ja silloin kaupassa matkaan lähti hasselpähkinäsuklaalevy. Toki sen verran täytyy itselleen armoa antaa, että kipeänä ei olisi niin tarkka, mutta kun sen vain tiedostaa, että tämä on nyt reaktioni siitä että on kurjaa ja kipeeää ja sitä nyt yritän tällä suklaalla lepyttää. Tyytyväinen olen siitä, että se oli yksi 100g suklaalevy, joka ei ole verrattavissa mitenkään siihen mitä määrät ennen saattoivat olla.

Tyytyväinen olen myös siitä, että nykyään pystyn edes jotenkuten tiedostamaan, että nyt minussa puhuu syömishäiriö, että tämä ei ole minun ääneni tai minun haluni vaan minussa oleva "vikakoodi". Tämä tunnistaminen on ehkä isoimmassa roolissa kohti eheytymistä ja sitä ettei ahmiminen hallitse elämääni. Olen myös pyrkinyt murtamaan "ahmimisruokien"-koodeja ja tekemään niistä aivan tavallisia ruokia. Moni jutuista on sellaisia etten niitä oikeasti edes haluaisi syödä.

Eilen heräsin hengenahdistukseen ja ajattelinkin ensin, että nyt on siitepölykausi iskenyt, mutta taitaa tämä olla muutakin kuin pelkkää siitepölyä. Alahengitystie-infektio tuumaisi lääkäri. Onneksi on ventolinea niin saa henkeä. Voihan tässä sitä allergiaakin olla joukossa, mutta pelkästään sitä tämä ei ole.

Kaupassa käydessä olisin sitten voinut ostaa koko karkkihyllyn tyhjäksi. Huvittavaa, sillä perjantaina ns. karkkipäivänä ei sieltä karkkihyllystä tehnyt yhtään mitään mieli ja nyt taas olisin voinut ahmia sitä karkkia vaikka kuinka. Selkeästi huomattavissa siis on, että minä en halua edes karkkia syödä (tummista tummin suklaa tai raakasuklaa on eri asia) vaan syömishäiriöni sitä haluaa.

Paha tilanne oli myös siltäkin kantilta, että olin kaupassa yksin. Kukaan ei tietäisi jos nyt karkkia ostaisin ja söisin ne samantien autossa. Tätäkin on tehty. Tosin koskaan en taida olla ollut niin salaileva, että karkkipapereiden jäännöksiä täytyisi piilotella siellä autossa.

Pyörin ja hyörin kaupassa ja mietin. Sitten päädyin ostamaan yhtä sun toista.


Kotona hyvää ruokaa, kylkeen oliiveja, valkosipuleja ja salaattijuustoa. Illalla manteleita ja rusinoita. Mehustimeen vihermehut tulille. Toki syömäni määrät oli isompia kuin normaalisti, mutta kai sitä kipeänä kaipaa myös energiaa eritavalla. Joten voisin tuumata, että tällä kertaa iive 100 - syömishäiriö 0.
Olisin voinut ostaa myös vaikkapa sitä tummasuklaata tai raakasuklaata tähän tilanteeseen. En kuitenkaan halua koodittaa sitä ahmimisruuaksi, joten jätin senkin väliin.

Nyt täytyy vain selvitä parista päivästä. Hankalammaksi tilanteen tekee, että ollan Lintusen kanssa kaksin kotona, sillä mun tukipilari on työmatkalla. Ehkä täytyy vaan pysytellä pois kaupoista kokonaan...

Kaikkea hyvää vaan kehoon ja toivotaan, että sillä se lähtee <3



Köh köh terveisin
iive

4 kommenttia:

  1. Minä luulen valitettavasti, että kerran syömishäiriöinen on aina syömishäiriöinen ja ettei syömishäiriöstä pääse koskaan täysin eroon, vaan sen kanssa on vain opittava elämään. Minäkin kuvittelin, että kaikki syömishäröilyni olivat taaksejäänyttä elämää, kunnes sitten tuli taas tekijöitä, jotka herättivät samat vanhat ajatusmallit. Oikein raivostutti, kun tajusin, että ne samat ajatukset olivat päässäni edelleen, piilevinä. Tarvitaan vain jokin sopiva laukaiseva tekijä, ja sama ajatusrumba alkaa taas.

    Mutta onneksi ajatuksilleen ei tarvitse antaa valtaa, kuten sinäkin totesit, vaan voi itse päättää, miten ajatuksiinsa suhtautuu. Joskus kuitenkin tuntuu, että olisi vaan niin helpompi antaa periksi ja “antaa mennä” vaan. Onhan se nyt paljon helpompi toimia vanhojen totuttujen kaavojen mukaan kuin muuttaa käyttäytymistään.

    Hurjasti tsemppiä sinulle! <3 Ja myöhästyneet synttärionnittelut myös. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla tiimoilla kyllä sun kanssa oon ja se on ikävä tunne kun tuntuu siltä ettei itse hallitse elämäänsä vaan sitä hallitsee syömishäiriö. Toisaalta tuntuu todella vapauttavalta kun se ei hallitse :D

      Kiitos onnitteluista <3

      Poista
  2. Itse tunnistan syömishäiriön itsessäni niin, että psyykkisesti kuormittavina aikoina ajaudun "temppuilemaan" ruokani kanssa. Nuorena ylioppilaana olin todella selvästi anorektikko, kolmekymppisenä lapsensa menettäneenä haahuilin syömättömyyden ja ylensyönnin välillä ja päädyin kymmeneksi vuodeksi hoitamaan itseäni herkuttelulla, jonka selitin periksi antamisella, kuolemaan joutamisella, mutta myös anoreksian välttämisellä -sillä jotenkin minä pelkäsin sitä, että se tulee uudelleen. Syöpöttely ei tuntunut niin pahalta, vaikka tuntui ja aloitin aina uuden "rempan" tai kurinpalautuksen. Nyt en aio rangaista itseäni syömisestä, vaan pyrin olemaan hellä mielenmuutoksessani. Paljon olisi pudotettavaa, jotta olo keventyisi ja liikkuminen alkaisi sujua. Minulla on kuitenkin välitavoitteita ja ensin pyrin pudottamaan painoa niin, että huoli uhkaavista sairauksista helpottaa. Liikkumisen aloittaminen on ollut tosi pelottavaa, pelkään kaatumista ja salille on tosi iso kynnys mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin juuri tärkeä pointti ettei rankaise itseään. Se myös vapauttaa. Tästä maanantain syömishäiriön heräämisestä alkoi kova sairastelu, jonka aikana olen nyt syönyt mitä nyt olenkaan syönyt. Kaikenlaista ei niin hyvää, mutta se että sen syö tietoisesti itselleen sallien eikä siitä itseään ruoskien, sekin on yksi osa parantumista. Asiat ovat nyt näin ja thats it. Se vie jotenkin vallan siltä syömishäiriöltä. Minä päätän, että on nyt ok syödä myös epäterveellisesti.

      Mä olen heilunut syömiseni kanssa ahmimishäiriön, bulimian, anoreksian (tosin koskaan en ollut ylilaiha, mutta ne ajatukset) ja ortoreksian kulmilla. Uskon, että rakkaus ruokaan ja etenkin sen laittamiseen ovat olleet loppupelissä mun "pelastus" etten sinne anoreksian puolelle täysin kääntynyt. Noilla muilla saa harvemmin itseään hengiltä kuitenkaan.

      Hienoa on, että tiedostat pelkosi koska silloin niitä voi käsitellä. Itselläni on ollut isoja liikuntaan liittyviä pelkoja ja muistan ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini ikinä kun paikalla seistessäkin syke oli 180-205 ihan vain pelkästä jännityksestä.

      Suosittelen kyllä sinulle sitä Patrik Borgin uutta kirjaa josta aiemmin kirjoitinkin. Se oli tosi hyvä!

      Kaikkea hyvää sinulle Maria <3 Muista yksikin hyvä päivä on hyvä päivä. Ja vaikka sen jälkeen tulisi huonoja päiviä, niin eivät ne sitä hyvää päivää kumoa tai vie pois <3

      Poista

Kiitos :)