maanantai 28. toukokuuta 2018

Olenko parantunut?

2014 alkoivat erikoiset kivut ja jäykkyydet. Salitreeni ei rullannut, palautuminen oli hidasta. Olin hyvin todennäköisesti myös "ylikunnossa" eli ei hyvä tilanne. 2015 minulle diagnosoitiin erään tunteikkaan lääkärikäynnin yhteydessä fibromyalgia. Itse häpesin oireiden kertomista, pidin niitä "luulotautina" ja laiskuutena kun en jaksanutkaan enää treenata. Ylisuorittajan minä puhui. Näin muistelen kaiken tapahtuneen. Blogihistoriaa lukiessa pääsisin autenttiseen tunnelmaan, mutta toisaalta, en halua edes sinne palata.

Sain lähetteen fibromyalgian sopeutumiskurssille ja olin niin katkera kun se liikunnan ilo, minkä olin juuri löytänyt, se oli otettu minulta pois. Oikeasti se oli minun kehoni hätähuuto siitä, ettei sillä ole kaikki kunnossa, että kehoni voi huonosti ja minä vaan treeniohjelmaa tuijottaen rääkkäsin sitä ja vaadin ja vaadin ja vaadin. Koska en kuunnellut kehoani, se pysäytti minut.

2016 siis kävin tuolla sopeutumiskurssilla ja sieltä alkoi matkani kohti parantumista. Olin kertakaikkiaan niin järkyttynyt siitä, että mitään apua ei ollut saatavilla ja että aika monelle fibromyalgia tarkoitti hyvinkin rajoitettua ja haasteellista elämää. Toisaalta se oli itselleni niin suuri herätys, että ehkäpä ilman sitä en olisi nyt tässä?


2016 alkoi kuntoutusprojekti Kesämaa. Siellä oli ensinnäkin mahdollisuus liikkua lempeästi, ulkona. Keräsin myös paljon villivihanneksia ja ostin myös mehustimen, jolla aloin saada huikeita tuloksia aikaan. Päädyin entistä tiiviimmin seuraamaan "vaihtoehto-skeneä" niin ravitsemuksen ja terveyden suhteen. Olin täysin oireeton noin reilut puolisen vuotta. Pystyin jopa treenaamaan salilla.


2017 elämään ilmestyi suuria stressitekijöitä ja ylisuorittaja minussa sai taas tilaisuuden ottaa yliotteen. Yritin treenata edelleen ja pärjätä näiden stressiaiheuttajien kanssa. Vaadin ja vaadin itseltäni taas todella paljon liikaa. Kädet olisi pitänyt nostaa ylös jo maaliskuussa, keho otti taas omansa ja burn out sekä keskivaikea masennusdiagnoosi pysäyttivät syksyllä. 6vkon sairasloma, ihan pohjalla, selviääkö tästä enää koskaan? Sitä mietin.

Alkoi olla selvää, että ylisuorittamisesta, perfektionismista ja tietyistä muistakin jutuista oli vaan luovuttava ja lisättävä paljon rakkautta, positiivisuutta, luottamusta elämään ja etenkin sitä viherpiipertämistä niin metsässä, palstalla kuin keittiössäkin kun ruokavalio on totisesti nyt jotain ihan muuta kuin joskus kauan kauan sitten. Se on jotain ihan muuta jopa verrattuna siihen kun söin terveellisesti. Voisiko tätä nyt sitten kutsua super-terveelliseksi vai miksi? Ruokavaliosta on täytynyt poistaa lähes kaikki vähänkin kehoa rasittava. Toki otan välillä rennostikin, mutta 80% vähintään mennään näin. Niin puhdasta, käsittelemätöntä ja ravinteikkainta ruokaa mitä vaan on mahdollista syödä.


Olen nyt ollut täysin oireeton vuoden alusta asti. Vaikka olen liikkunut, vaikka olen elänyt ihan normaalisti, vaikka on sattunut ja tapahtunut matkalla kaikenlaista, että palikoita päässä on täytynyt järjestellä taas uudestaan ja käydä läpi. Paljon on tapahtunut elämäntapojen suhteen, mutta isoin osa on tapahtunut tuolla omassa päässä. Kuinka kohtelen itseäni? Olenko voinut antaa itselleni anteeksi menneisyyden tapahtumat? Kuinka puhun itselleni? Mitä vaadin keholtani? Muistanko kuunnella kun se pyytää lepäämään?

Olenko parantunut vai oireeton? Ei voi tietää vielä. Ehkä?

Pitkä matka on kuitenkin vielä edessä kunnes kehosta on puhdistettu kaikki traumat, happamuusepätasapaino ja kertyneet kuona-aineet, mutta ollaan jo niin hyvässä vauhdissa ettei enää ei tarvitse koko aikaa opiskella ja testata, nyt voi vaan tehdä kun tietää mikä toimii. Toki uusia juttuja tulee esille kuin asiat kehittyy ja niitä tutkitaan eteenpäin ja kun kehoa saa kuntoutettua entistä enemmän niin toki myös sen vaatimat asiat voivat muuttua.


Se kuntoutusprojektikin näyttää hieman erilaiselta kuin 2016. Eilen oltiin tilanteessa, että kaikki on valmista. Nyt vain kannetaan vettä ja hoidetaan näitä pikkuisia ihanuuksia isoksi 💚 ja toivotaan, että säät suosii puutarhuria ja saan ison ison sadon kaikkea ihanaa luomu-kasvista.


Rakkaudella
iive

2 kommenttia:

  1. Voi miten lohdullinen tarina. Ja hienoa, että olet löytänyt tuon kaiken!
    Kiinnostaisi kuulla myös hankaluuksista matkan varrella (ihan mieliteoista lähtien) ja miten niistä nousit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin niistäkin kirjoittaa ja täällä matkan varrella olen kirjoittanutkin, etenkin varmaan viime vuoden postauksissa niistä on juttua kun sai taas kertauksen kautta opetella asioita. Toisaalta olen tyyppinä sen verran eteenpäin ja positiivisuuteen pyrkivä, että jään harvemmin miettimään hankaluuksia vaan kun ne on koettu niin sitten taas jatketaan.

      Suurin hankaluuteni on tuo itseltä (ja muilta) liikaa vaatiminen. Rennosti elämään suhtautuminen on yllättävän hankalaa, tahtoo välillä vaatimusten pipo kiristää liikaa, jolloin ylikuormitus iskee. On pitänyt opetella siihen, että on ok jos joskus väsyttää ja fibron kanssa on ok, että väsyttää aika useinkin, enemmän kuin muita.

      Mielitekojen suhteen on auttanut parhaiten aika. Ja myös se, että jos tekee hirveästi mieli jotain epäterveellistä niin a) syön sitä tai b)yritän päivittää sen paremmalle tasolle esim. tavan suklaan vaihdan vaikka Foodinin raakasuklaa patukkaan. Raakasuklaata ja sitä tosi tummaa suklaatahan mä syön lähes joka päivä muutaman palan. Kielletystä on tehty näin sallittu = ei tule himoja eikä ylilyöntejä.

      Poista

Kiitos :)