maanantai 27. maaliskuuta 2017

Welcome back Fibro!

Ennen jouluahan kerroin vakaasti parantuneeni fibrosta ja kyllä näin olikin aikalailla pitkän aikaa. Oliko se kokonaisvaltaista parantumista vai elämistä sellaisella tavalla että fibro ei oireillut? Se taas riippuu katsantokannasta. Jos olisin jatkanut elämääni samalla tavalla kuin syksyllä/jouluna niin uskoisin että edelleen olisin fibrovapaa. Koska kuitenkin aloin pikkuhiljaa lipsumaan erinäisistä asioista, niin tässä sitä nyt istutaan kokokompressiot päällä ja fibro on jyllännyt sellaisen viikon verran.


Miksi lipsuin? Sitä voi vaan kysyä ja mielestäni minulla on ihan inhimilliset vastauksetkin. Työstressi on ollut aivan järjetöntä viimeaikoina (vuodenvaihteesta asti). Muut sanovat, että hellitä vähän, mutta kun minun luonteeseeni ei vain kuulu tehdä asioita huonosti / puolittain, siitä se riemu vasta repeääkin ja huono omatunto jylläisi 24/7. Jo pelkästään se, että on joissain asioissa pakko tehdä edellä mainitulla tavalla on jo liikaa, joten jos sen voin välttää niin mieluiten sitten niin. Toivon edelleen että tilanne hellittää sitten jossain vaiheessa, että työ ei kuormita ylimääräistä.

Lisäksi ystäväni nukkui yllättäen pois. Surun käsitteleminen on ollut vaikeaa ja tuskallista. Ensimmäisinä päivinä tuntui että seinät kaatuisivat päälle. Enkä edes voi kuvitella millaista surua hänen perheensä koki ja kokee edelleen. Nyt suru alkaa hieman helpottamaan, silti päivittäin tulee vastaan asioita jolloin huomaa miettivänsä ettei koskaan enää tee tätä ystävän kanssa.

Fibromyalgiakuntoutuksen ensimmäisen osion jälkeen olin aivan täysin valmis vaikka seisomaan tunnin päälläni joka päivä, jotta fibro ei veisi elämääni. Muutin elämäntapojani valtavasti ja nautin valtavasti siitä kun kivut hävisivät ja elin aktiivisesti taas. Nyt ruokavaliossani olen lipsunut erityisesti sokereiden kanssa. Mehustustakaan en ole jaksanut tehdä päivittäin, ehkä 2 kertaa viikossa vain. Plussaksi voin kyllä tuumata sen, että oikeata hyvää ruokaa on kuitenkin syöty ja salaattia ja vihanneksia muutenkin. Suurimmaksi peikoksi voisin kyllä siis nostaa sokerin, joka on koukuttanut mut aivan liian pahasti.



Mutta aina on mahdollisuus aloittaa uudelleen. Joten vihermehut nassuun. Sokerit ja suklaat kaapeista pois. Boostiksi Ruusunjuuri ja Pakurikääpäuutetta. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja koska olen selvinnyt tästä aikaisemminkin voittajana niin miksi en selviäisi nytkin!

iive

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Saliblokki

Tammi ja helmikuu olivat auttamatta aivan onnettomia salitreenin suhteen. Tiedän, että töissä oli valtava kiire ja stressi, mutta juuri silloin siellä salilla olisi pitänyt käydä huolehtimassa itsestään. Miksi siis salilla käyminen alkoikin taas tuntua niin epämiellyttävältä?

Olen ihminen, joka vaatii itseltään (ja joskus myös toisilta) ehkä vähän liikaa. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että kehoni asettaa minulle rajoituksia jonka mukaan minun pitäisi elää. Tunnen epäonnistuvani jos kaiken ruuhkavuosien (hirveä sana) keskellä en jaksa suorittaa omaa elämääni. Tällaiselle ihmiselle nykyelämän rumba on ihan mahdotonta. Sillä suorittamisen muotoja oikein tyrkytetään ovista ja ikkunoista ja netistä ennen kaikkea.

Syksyn salitreenit alkoivat vuodenvaihdetta kohti mennessä kulkea kohti "pakonomaista" treenaamista. Tarkkoja salipäiviä, paljonko meni jalkaprässissä viimeksi, montako minuuttia/liikettä/toistoa jaksan. Aloin merkata treenejä kalenteriin, myöskin aloin ajatella saliohjelmaa sen sijaan, että kuuntelisin sitä mitä kehoni tarvitsee. Vaikka jalat olisivat olleet hyytelöä, olisi jalkapäivä vedettävä. Ja sitten sinne salille ei enää halunnutkaan mennä.


Putsasin vaatekaappiani vaatteista joita en käytä ja lisäilin sinne ilokseni vaatteita jotka taasen mahtuvat päälle. Silti oli kovin ankea tuo väriskaala mitä kaapissa enää oli, harmaata, mustaa, tummansinistä. Asetin itselleni näiden värien ostokiellon tai koska pitää ajatella toisinpäin, niin saan ostaa ainoastaan värikkäitä vaatteita.

Salille asetin vähän samanlaisen jutun. Niin kauan kun homma ei pysy käsissä, niin niin kauan minä treenaan ainoastaan salin toiminnallisella puolella. Keppijumppaa, kahvakuulaa, kehonpainoharjoittelua, tasapainoharjoittelua. Ei kirjallisia treenejä, ei toistojen tai kierroksien laskuja. Treenit aloitetaan kuuntelemalla kehon tarpeita. Tarvitseeko tänään liikettä mikä osa kehosta? Mistä kohden tarvitsee lepoa?

Ja ylipäätänsä ajatus siitä, että menen sinne salille. On aivan sama mitä siellä teen, kunhan sinne menen ja teen jotain. Se on aina paljon parempi kuin ei mitään.

Terveystarkastuksessakin kävin, kaikki hyvin sillä saralla. Lievää työuupumusta testien mukaan mikä ei ole mikään yllätys kaiken tämän alkuvuoden rumban jälkeen. Myös diabetespisteet olivat aika korkeat (vaikkakin paastoverensokeri täydellinen, niin silti sukurasitetta ja raskausdiabetestä ei voitu jättää huomiotta).
Ja vaikka stressiä on riittänyt ja että ruokailut ei ihan tosiaankaan ole mennyt nappiin, silti superlatiiveja käyttävä työterveyslääkäri kertoi verenpaineeni olevan mitä mahtavin ja kolesteroliarvojeni olevan todella upeita. Oli kyllä hauska lääkäri :) enkä saanut edes saarnaa voin ja kananmunien syömisestä. D-vitamiiniarvokin oli oikein mallikkaalla tasolla, niin kuin oikeastaan aivan kaikki muukin kun hypin ja pompin ja heilutin käsiä, kumartelin, kyykkäsin ja ojentelin kehoani ylipäätänsä sinne sun tänne lääkärin testatessa miten menee.


Kotona taimipöytä notkuu jo nyt. Ehkä sen 100 samettikukkaa on itänyt, samoin ruohosipuli, persilja, basilika, herneet ja vehnänoras. Tuon vehnänoraksen kyllä leikkelen vihermehua varten alas. En tiedä mihin ihmeeseen laitan kasvamaan kaiken muun kuten kurkut, kesäkurpitsat, kaalit jne. Muutamat kukatkin vaativat esikasvatuksen, ainakin jos haluaa niiden kukkivan aikaisin. Tosin kevät näyttää tulevan aikalailla nopeasti, että ehkä se helpottaa tätä sisäkasvatusrumbaa sitten siltä osin.

iive

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Rajoittavat uskomukset

Heräsin vähän aikaa sitten erääseen omaan ajatukseeni "en ole rakastumisen arvoinen". Vaikka juurikin kirjoitin siitä mahtavasta rakkauden tunteesta, jonka olen saanut taas kokea, on se erilaista kuin tämä.

Kohta 12 vuotta olen ollut samassa parisuhteessa. On ollut hyviä ja huonoja aikoja, mutta kaikesta on selvitty ja yhdessä ollaan pysytty. Meillä on voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne ja mieheni rakkaus pitää meitä yhdessä. En voi sanoa ettenkö rakastaisi miestäni, totta kai rakastan, mutta sitten kun mennään syvemmälle tunteisiin, kyseenalaistan ja väistelen sitä ajatusta, että minä olisin rakastumisen tai rakastamisen arvoinen. Jostain syystä uskon, että rakkaus ei ole minua varten. Onneksi mieheni sitkeästi rakastaa minua jostain ihmeen kumman syystä <3


En tiedä miksi ajattelen näin. Miksi menen piiloon kun minua kohtaan osoitetaan rakkautta. Väistän tai vaikka olisin paikoillani niin sisälläni joku huutaa "en ole tämän arvoinen". Ja jotenkin juuri nyt tämä kolahti ja kovaa.

Miksi ajattelen itsestäni että minusta on vaikea pitää? Miksi ajattelen itsestäni, että olen hankala ihminen? Miksi ajattelen, että olen kylmä ihminen vaikka aina haluan vain hyvää muille? Miksi minulla on kuitenkin ollut aina aivan valtava rakkauden nälkä, mutta kun sitä saisin, niin lyön liinat kiinni ja sisimpäni huutaa "en ole tämän arvoinen"?

Onneksi tämä on vain elämäni varrella syntynyt uskomus, ei suinkaan totuus ja minulla on nyt mahdollisuus muuttaa tämä asia.


Nämä uskomukset itsestä ovatkin mielenkiintoisia. Perehdyin asiaan lukemalla ja voi kuinka paljon voikaan olla uskomuksia itsestä jotka eivät edes ole totta. Pikaisella itsetutkiskelulla löysin uskomuksia, jotka ovat jo muuttuneet ja uskomuksia jotka ovat vielä reippaasti käsittelyn alla.

Muut pitävät minua kylmänä, kovana ihmisenä.
Tulen aina olemaan erilainen kuin muut, en kuulu joukkoon.
En ole rakkauden tai rakastumisen tunteen arvoinen.
Olen liian äänekäs.
Olen lihava (painoin mitä tahansa).
Olen huono hiihtämään.
En pidä liikunnasta/en ole urheilullinen ihminen.

Onko kuvassa tunnekylmä, lihava sohvaperuna?
Ei oo!

Tunnistan joidenkin uskomuksien syntytavan, osasta ei ole harmainta aavistustakaan miten ne ovat syntyneet. Pääasia on kuitenkin nyt ymmärtää etteivät ne välttämättä ole laisinkaan totta.
Esimerkiksi näistä luetteloimistani uskomuksista voisin kirjoittaa myös näin.

Sisimmässäni ajattelen ja haluan kaikille ihmisille hyvää.
Erilaisuus on rikkaus ja kaikki ovat itseasiassa erilaisia. Ei ole kahta juuri samanlaista ihmistä.
Minä osaan rakastaa ja minäkin olen rakastamisen arvoinen.
Toiset puhuvat hiljaa ja toiset kovaa. Miksi pelkästään hiljaisuus olisi hyve?
Olen juuri sopivan kokoinen tällaisena kuin olen. Paino ei määritä hyvyyttäni ihmisenä.
Hiihtäminen on kivaa, se vain pitää tehdä omassa tahdissa ja omalla tyylillä.
Oma liikuntatapa ja lajit on vain löydettävä. Jokaisella on mahdollisuus löytää liikunnan ilo.

Olen miettinyt myös sitä millaisia uskomuksia minä luon muille ihmisille. Esimerkiksi kun puhun lapselleni, sen puheen perusteella hän tulee heijastamaan itseään. Toivottavasti pystyn luomaan hänelle enemmän positiivisia kuin rajoittavia uskomuksia.

Uskomuksista ja niiden muuttamisesta löytyy hieno kirjoitus Hidasta Elämää sivustolta - Usko tai et, niin se vaikuttaa joka hetki

 iive