sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Treenasin tai en

Kuusi vuotta sitten olin ihan tavallinen töihin palannut tuore äiti. Voisin vaikka vannoa, että jos tietäisin kehon toiminnasta ja treenaamisesta sen mitä nyt tiedän... no olisin varmaan ollut aika fitissä tai missä lie. Jossain vaiheessa tavoitteeni oli olla hyvässä tikissä 30 vuotiaana ja olinhan mä, tosin pari vuotta myöhässä, ainakin paremmassa kunnossa kuin ikinä. Perus treeniviikko piti sisällään 2h treenit lähes joka päivä ja lihashuolto kaupan päälle. Siihen yhdistettynä vielä äitiys ja 3-vuorotyö.

Silloin 30-vuotiaana minulta löytyi aivolisäkekasvain, tämä aiheutti sen muutaman vuoden myöhästymisen. Parhaimman treenijakson puitteissa (Bikini Challengen jälkeen) sairastuin Fibromyalgiaan ja sen jälkeen treenit ovatkin olleet niin monimutkainen asia ettei mitään järkeä. Koskaan et tiedä mitä kroppa kestää, mistä se tänään ottaa herneet nenään... tuntuu, ettei treeneillä ole loppujen lopuksi vaikutusta vaan kaikki riippuu jostain planeettojen ja kuiden asennoista sekä niiden suhteista suhteista toisiinsa. Tuntuu, että sillä mitä minä teen... no onko sillä mitään väliä? Ja jos sillä ei ole väliä niin miksi siis välittää siitä? Koska kipu tulee jos on tullakseen, treenasin tai en.

Joskus nykyäänkin kun mieli heittää ajatukset menneisyyteen ja jossitteluun, niin sitä niin toivoisi, että oma olotila olisi niin helppoa ja yksinkertaista kuin silloin. Kuuntelin yhtenä päivänä ennen töihin lähtöä yhtä biisiä ja rupesi niin itkettämään kun se biisi vaan niin fiksoituu treeneihin ja salille. Ja nyt kun vaan tietää ettei sellainen elämä enää vaan onnistu. Toisaalta sitä voi miettiä, että jos trenaa 2h päivässä/6pvä viikossa... onko sekään sitten enää mitenkään tarkoituksellista?


Kulunut viikko oli jotenkin todella rankka. Maanantaista perjantaihin töitä, yksi vuoroista 12h, paljon iltatyötä, perhe eli elämäänsä ilman minua.
Viikko haastoi etenkin henkisesti, mietin taas omaa paikkaani elämässä ja työssä, enkä vieläkään osannut päättää olenko oikeassa paikassa työn suhteen vai en. Onko mahdollista jatkaa sillä omalla työtavalla työskentelyä jatkossa (kun tuskinpa hoitoalan hommat tästä ainakaan kauheasti helpottuvat ajan myötä) vai pitääkö työskentelytapaa muuttaa? Vai pitäisikö vaihtaa ihan kokonaan hommia johonkin ihan muuhun? Mihin?

Toisaalta tälläista veivausta on ihan turha tehdä, sillä kuitenkin pohjimmiltani uskon, että olen juuri nyt siellä missä pitääkin ja jos minun on aika vaihtaa elämänkuvioita esimerkiksi työn suhteen niin se tulee tapahtumaan ilman kokoaikaista vatvomistakin. Se vaan sitten tapahtuu.

No tällä viikolla on ainakin harjoiteltu sen oman mielen hallintaa ihan roppakaupalla ja oikeastaan olen aika tyytyväinen siihen, että se on jollakin tasolla jopa jo onnistunut. Olen osannut irrottautua ahdistavista tunteista ja pysäyttää ajatuspyörän päässäni.

Tämän viikon aivan paras juttu on kuitenkin se, että tunnen syksyllä kerätyn rasvakerroksen selkeästi pienentyneen. En ole edelleenkään käynyt vaa'alla, mutta vaatteita pukiessa sen tuntee, jotain on tapahtunut!

Myös unessa on tapahtunut jotain todella positiivista, sillä olen NUKKUNUT ja olen nukkunut pahemmin heräilemättä. Toki uni on ollut aikamoista kuolemanunta kaiken univelan taakan alla, mutta jo sen ahdistuksen puuttuminen mitä jatkuva yöheräily aiheuttaa (siitäkin huolimatta, että siihen koittaa suhtautua hyvin zen-tyyppisesti) piristää jo mieltä ihan huikeasti! Se miksi olen nukkunut. No syy löytyy varmastikin Sininen uni-tableteista (valeriaana + l-teaniini). Perjantaina hain Puhdas+ pakettini, josta löytyi magnesium- ja l-teaniini jauhetta (syötävää) sekä magnesium-suihketta iholle. Niilläkin olen nukkunut myös tosi hyvin ja olen ollut yllättynyt siitä, että ne jauheet on ihan hyvänmakuisia jopa. Mitä useampi kikkakolmonen löytyy hihasta näiden unijuttujen kanssa, niin sitä parempi!



Viikko oli siis tosi työntäyteinen, joten liikunnalle oli haasteellista repiä aikaa. Tosin hiihtämässä ollaan käyty monta kertaa ja uimaankin pääsin perjantaina kun oli aamuvuoro. Meillä kun uimahalli aukeaa vasta klo 14, joten iltavuoroviikolla voi uimisesta vain haaveilla. Paitsi jos jaksaa herätä aamu-uinnille, jota en kyllä tosiaankaan jaksa :D
Vanha minä tuomitsee tällaisen liikuntaviikon ihan surkeaksi. Uusi minä on tyytyväinen, olen tehnyt joka päivä jotain, vaikkakin pientä, mutta silti jotain. Ja se jotain on aina parempi kuin ei mitään!
Ensi viikon tavoite on tarttua kuminauhoihin ja aloittaa lihaskuntojumppa. Tälle tarvitsee varmaankin ohjelmoida ihan ohjelma, koska muuten se jäänee tekemättä. On ehkä epämotivoivinta hommaa ikinä... mutta ei auta kuin tottua ja tehdä siitä mukavaa. (Voisin vaikka lyödä vetoa, että tovin päästä hehkutan täällä kuinka ihanaa kotijumppa on :D ).


Ihan parasta tällä hetkellä kuitenkin on perheen kanssa vietetty aika. Ollaan tehty ihania juttuja yhdessä ja myös kahdestaan tyttären kanssa (eilen tehtiin yhdessä sushia <3 ). Etenkin yhteiset hiihtohommat on <3. Tänään mennään myöskin hiihtämään ja vielä keilaamaankin.

Ja on myös yksi asia, joka saa sydämen tykyttämään ja tuntuu vaan niin kivalta ja se on espanjan matkan suunnittelu <3 Torrevieja, Benidorm... jonnekin sinne suunnataan syksyllä ja sehän ei ole aika eikä mikään. Edellisestä ulkomaan matkasta on jo ihan liian kauan. Odotan, että pääsen aurinkoon ja mereen <3 <3 <3  Jos on vinkkejä hyvistä luontokohteista tuolla alueella niin mielelläni niistä kuulen. Itse ainakin hinkuan suolajärville ja alueella näyttää olevan luonnonpuistojakin. Jonnekin sellaiseen menisin myös mielelläni.


iive

tiistai 16. tammikuuta 2018

Rakkaudesta ja välittämisestä

Ehkä reilun kolme vuotta olen tietoisesti ajatellut sitä, ettei minun ehkä tarvitse piilotella itseäni muurien takana. Elämän karujen kokemusten myötä olin rakentanut sieluni ja sydämeni ympärille muurin tiili kerrallaan. Minua ette enää satuta!

Silloin en tosin ajatellut sitä, että piileskellessäni muurin sisällä olin heikompaakin heikompi. Sinne muurin sisälle eivät päässeet myöskään ne hyvät asiat. Minulla oli hillitön rakkauden nälkä, mutta itse olin lukinnut rakkauden ulos, sillä nälästä huolimatta mikä voisikaan satuttaa enempää kuin rakkaus?
Ja niinpä siellä muurin sisällä pelkäsin niin mahdottomasti, että joku löytäisi pienen reijän ja onnistuisi ikävästi sieltä minua kuitenkin tökkäämään ja sen myötä olin ulkoisestikin oikein ylivahva ja esitin etten tarvitse ketään tai mitään, jottei kukaan edes yrittäisi.

Elämä ajoi kuitenkin pisteeseen, jossa piti valita pelokkaana muurien sisällä kökkiminen tai rakkaus. Tämä piste antoi minulle kuitenkin voimaa valita rakkauden ja aloin purkaa muuriani pala palalta.
Tyttäreni saavutti sydämeni ensimmäisenä, hänellä oli oma pieni salaovensa muurissa jo ollutkin, sillä äidin rakkaus nakertaa reijän muuriin kuin muuriin. Joskus vielä kun pelkäsin tätä rakkautta, sanoin etten tule haluamaan lapsia koskaan. Mutta tyttäreni on ollut elämäni suurin opettaja ja muurini murtaja. Enkä silloin aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan kuinka mahtavaa on rakkaus omaan lapseen.

Rakkaus puolisoon oli jo kinkkisempi juttu. Nyt jos vetäisin kaikki muurit välistämme alas, niin olisin suojaton ja hänellä olisi suurin mahdollisuus minua satuttaa. Yhdessä kokemamme vastoinkäymiset ja onnistumiset viime vuosina, ovat kuitenkin osoittaneet, että puolisoni on todellakin rakkautemme arvoinen, eikä minun tule rakkauttamme pelätä vaan vaalia ja ruokkia. Ja rakkautemme onkin ollut minulle mitä suurin tukipilari elämässä. Meidän välillämme on rakkaus toisiimme, meidän välillämme on rakkaus myös lapseemme ja kuinka onnellinen olenkaan nyt tässä, hänen kanssaan, kun muurit on väliltämme purettu.

Kaikista vaikeinta minun on kuitenkin ollut rakastaa itseäni. Olen luonteeltani sellainen, että niin haluan kaikille hyvää, että joskus se omin sisin unohtuu. Olen miellyttäjä, koska niin kovasti haluan, että ihmiset pitäisivät minusta. Kyllä minä pärjään vähän vähemmälläkin - sanoo se miellyttäjä.
Jos nyt kuitenkin annan myöden tässä asiassa tälle toiselle ihmiselle, niin se voi olla rakkaudeton teko itselleni.
Joten olen siis opetellut rajoja. Mikä on rakkautta muille? Mikä on rakkautta itselleni? Onko kuitenkin muiden miellyttäminen kuitenkin karhunpalvelus myös heille, koska silloin en ole aito oma itseni vaan tilanne syntyy vääristymän kautta? Niin kauan olen tuntenut olevani vääränlainen, aina liian jotain, koska olen yrittänyt täyttää muiden vaatimuksia millainen minun tulisi olla.

Muurin purkamisen myötä olen ollut haavoittuvaisempi. Olen alttiina arvostelulle ja vaatimuksille ja vaatii hirveästi vahvuutta olla oma itsensä. Enkä aina onnistu siinä, mutta minä yritän.
En voi enää elää muurien takana.

Toki matkani on vielä kesken. En vieläkään loista valoani niin kirkkaasti kuin tunnen sen kuuluvan olla. Olen pelkotilanteissa vieläkin aivan uskomattoman nopea kasaamaan tiiliä muuriini ja sitten saan päiväkaudet taas vatvoa asioita ja purkaa hätäratkaisujani.

Välillä tunnen kuinka minua oikein haastetaan. Eteen läväytetään jotain oikein "kivaa" ja kysytään -Piiloudutko?
Enkä minä suostu enää. Vapisevin jaloin seison siinä ja otan vastaan. Ei se helppoa ole, mutta minä olen minun tielläni nyt ja se tie on rakkaus ja sitä aion kulkea.


iive

perjantai 12. tammikuuta 2018

Uneton, tipaton, sokeriton mut ei onneton

Voi luoja, että ihminen on aivan eri ihminen kun on nukkunut hyvin. Uniongelmainen tietää kyllä kuinka sitä aivan erilaista virkeyden tunnetta arvostaa aamulla herätessään. Uniongelmaiselle se kun ei ole itsestäänselvyys vaan hyvä yö on lähes enemmän bonus kuin arkea. Vapaapäivien öistä ensimmäinen sujui surkeasti, toinen ihan mukavasti josta taas pääsin hurmioitumaan virkeänä olon fiilikseen ja tänään voin taasen fiilistellä sitä kun ei nukuttanut... voihan elämä.

Olen päässyt burn outista toipumisessa jo aika pitkälle, silti sitä varjostaa edelleen huonosti nukutut yöt ja se on suuri riski sairastua uudelleen. Sillä jos keholta puuttuu palautumiskanava niin ei hyvin käy.

Onneksi vapaapäivinä olen nukkunut ihan hyvin. Työpäivien rasite sen sijaan on ollut nukahtamisvaikeudet, yöllä heräily ja liian kevyt uni. Jokin tuolla työssä ilmeisesti minua vielä rassaa kun reagoin kuitenkin näin vahvasti vaikken ahdistusta tunnekaan. Myöskään työasiat eivät pyöri päässä, mutta ilmeisesti siltikin keho käy työstä niin ylikierroksilla ettei kunnon syvään uneen oikein tahdo päästä.


Aloitin Freetoxaajissa keskustelun yövuoroista palautumisesta, mutta aikalailla se meni yleiseen nukkumis-asiaan. Toki jotain paasto/syömishommeleitakin siinä samalla keskustelimme mm. eväistä, paastosta jne. Itsellä yöllä tulee paastotessa huutava nälkä ja sitten kylmyys, joten evästä täytyy olla. Viimeksi eväänäni oli vihermehu, iso smoothie (jota join yön mittaan pienempinä annoksina) ja annos ns. kotiruokaa.

Edelleenkin lähes ainoa kokeilematon konsti näistä uniasioiden "kikkakolmosista" on pidempijaksoisempi Neurosonic-hoito, jolla voisi hermostoa rauhoittaa.  Ainoa este hoitokäynneille on tällä hetkellä viitsiminen. Hoitoon kun pitäisi ajella Jyväskylään vastakkaiselle laidalle. Eivätkä hoidot ilmaisiakaan tietysti ole. Niin ja tietenkin tuo piikkimatolla kävely on nyt testauksessa josta jo viimeksi hieman kirjoitinkin. Tämä homma aiheuttaakin kuulkaas aikamoiset surinat jalkapohjiin, hyvällä tavalla siis!

Olen nukkumisen tukena käyttänyt myös vuosia Melatoniinia. Se on ollut nukahtamisongelmaisen unelma-troppi, mutta jolla silläkin on omat haittavaikutuksensa pitkäaikaisessa käytössä. Lisäksi melatoniini ei tunnu itselläni vaikuttavan kuin nukahtamiseen, unen syvyyteen sillä ei ole juurikaan vaikutusta. Muutamana yönä olen kokeillut myös Sininen uni-valmistetta, joka perustuu valeriaanaan ja l-teaniiniin. Tällä luontaistuotteella olen kokenut olevan pientä vaikutusta unen syvyyteen. Luontaistuotteista testaamatta on vielä Tyyni-juomajauhe, lähinnä sen hirvittävän hinnan vuoksi. En ymmärrä kuinka se voi ollakin niin kallista? Itse tuotetta on kyllä valtavasti kehuttu, joten kaipa sitäkin pitää kokeilla jossain vaiheessa.


Kuten monet muutkin, vietän minäkin tipatonta tammikuuta. Jossain vaiheessa syksyä huomasin työputken päättyvän useampaankin viinilasilliseen. Oli ihanaa aloittaa "viikonloppu" rentoutumalla tv:n tai kirjan ääressä viiniä nautiskellen. Kuten lähes jokaisen suomalaisen suvusta, myös minunkin suvustani löytyy alkoholismia, joten olen asian kanssa tarkkana ja reagoin tilanteeseen (ehkä liiankin) herkästi. Sillä se mikä monelle suomalaiselle on ihan normaalia alkoholin käyttöä, on minusta jo aivan liiallista. Tipaton tammikuu kestäköön siis tammikuun tai vaikkapa muutaman muunkin kuukauden siihen päälle. Sinänsähän alkoholia ei mihinkään ihminen tarvitse, joten ilman sitä voi aivan hyvin olla ja käyttää aikansa (sekä rahansa) johonkin muuhun. Alkoholi hidastaa myös palautumista ja keventää unta, joten siitäkin syystä on syytä olla asian kanssa tarkkana.

Olen päätynyt myös pitämään sokeritonta tammikuuta. Tätä meillä viettää koko perhe, tosin lapsen kanssa ei olla niin tiukkana. Omaan masennukseen ja burn outiin reagoin syksyllä vahvasti tunnesyömällä ja kiloja kertyi se muutama häiritsevä kappale. Yhtälailla kuin tipaton, syntyi sokeriton ajatus luontaisesti. Keho luontaisesti kertoi, että nyt riittää, joten sokeria tai alkoholia ei ole tullut kaivattuakaan. Olo ei siis tunnu siltä, että minulta kielletään jotain jota tahdon. Tämä on mielestäni asiassa tärkeä pointti, sillä kieltäytyminen johtaa usein repsahtamiseen, jopa liioitellusti.

En ehkä enää suhtaudu sokeriin aivan niin kielteisesti kuin aikaisemmin. Etenkin jos käytössä on ruskea raffinoimaton sokeri. Toisaalta teolliset makeiset ja herkut sisältävät entistä useammin sokeriakin pahempaa glukoosi-fruktoosi-siirappia. Tämän kaverin kanssa olisin tarkkana, sillä esimerkiksi sen verensokerivaikutukset ovat aikamoiset.
Sokeri ja makeutusaineet tuntuvat aiheuttavan kehooni pahimmat kivut, joten senkin vuoksi sokeria olisi minun hyvä välttää ja suosittelen samaa jokaiselle fibromyalgikolle. Silti riippuvuuteni sokeriin on monimutkainen, niin fyysinen kuin henkinenkin asia etten tiedä pääsenkö koskaan eroon tästä kierteestä. Olisi kyllä vapauttavaa suhtautua sokeriin ja herkkuihin neutraalisti, mutta en tiedä onko se koskaan mahdollista. No, aika näyttää.


Toipumisen myötä keho ja mieli halajaa taas jo treenin pariin. Edellinen kuntosalitreeni-yritys meni hyvästä alusta huolimatta mönkään kun keho ei sitä pidemmän päälle kestänytkään, joten tällä kertaa yritän kotijumppaa. Etenkin kuminauha-vastuksena kiinnostaa ja sellaiset onkin maanantaina ostoslistalla Lidlistä :) Vanhat jumppakuminauhani kun olivat hapristuneet aivan piloille, katkesivat mokomat :D Kotijumppaan motivoituminen onkin sitten haaste. Itse jumppa ei niinkään. Omaan päähän tulee nyt vain takoa ajatus siitä että kevyt jumppailu on minun keholleni paljon parempaa kuin rakastamani hampaat irvessä treenaaminen. Ehkä joskus tulen kotijumpastakin ne endorfiinit saamaan. Ainakin toivossa on hyvä elää ;)

Jumpan lisäksi aion jatkaa uintitreenejä. Tavoitteena on oppia uimaan vapaa-uintia. Tällä hetkellä oma potkuvoima on aivan onneton, joten sitä treenaan. Sport directistä löytyi onneksi miniräpylät joilla saa kehitettyä niin potkuvoimaa ja samalla sitä tekniikkaakin kun ei koko ajan tunne uppoavansa altaaseen. Suosikkipuuhaani vesijuoksua en sen sijaan aio hylätä vaan uintitreenit koostuvat erilaisista uintiharjoituksista ja vesijuoksusta.

Lisäksi olen todella pikkuhiljaa ruennut kävelemään töihin. Vielä homma ei aamuvuoropäivinä onnistu, mutta iltavuoroon olen nyt muutaman kerran kipsutellut kävellen ja mennessä vielä mutkan kautta luontopolkua pitkin.  Tuo työmatkakävely olisikin järkevää, sillä siinähän sitä tulisi päivän liikunta samassa paketissa työn kanssa. Inhoan vain tuota reittiä, joka kulkee reippaasti liikennöidyn autotien vieressä ja oikein kuulokkeetkaan eivät sitä autojen äänien stressitekijää saa oikein häivytettyä. Ei tietenkään ole kovin ekoteko ajaa itse autolla työpaikan pihalle ja sitten käydä lenkillä mukavammassa ympäristössä, mutta näinkin on tullut usein tehtyä juuri tuon työmatkareitin epämiellyttävyyden vuoksi, valitettavasti.

Eilen illalla tosin klassinen musiikki siivitti sen verran mukaviin fiiliksiin, että ne autotkin aivan unohtuivat ja mälsä reitti, joten ehkäpä siinä on sitten ekologisempi ratkaisu tällekin asialle...

iive