tiistai 12. syyskuuta 2017

Ei myytävänä!

Lintunen kysyi minulta tänään miten aloin tehdä työtäni? Milloin tiesin haluavani tehdä sitä työtä mitä teen ja miksi teen sitä? Jollekin kysymys voisi olla yksinkertainen vastata (rahan takia).
Minulle ei.

Kesällä 2002 minulta meni luvattu kesätyöpaikka sivu suun. Marssin työvoimatoimistoon ja sain kesäksi harjoittelupaikan kehitysvammaisten ryhmäkodista. Oikeasti työvoimatoimistossa sanottiin ensin, että älä mene sinne, että et sinä sinne halua.

Mutta minä halusin. Ehkäpä siksi että olin muutama vuosi aiemmin ystävystynyt tytön kanssa ja hänellä oli kehitysvammainen sisko. Heidän äitinsä oli kirjoittanut heistä kirjoja ja minä olin lukenut ne kaikki. Kirjoja lukiessani jostain syystä tiesin, että tässä jutussa on jotain isompaa ja niin paljon se minua kosketti, että kun itse sain tyttären nimesin hänet kirjojen tytön mukaan.

Kesän jälkeen seuraavan talven työskentelin samaisella harjoittelurahalla myös toisessa ryhmäkodissa, jossa tajusin viimeistään, että tämä on minun juttuni. Tätä minä haluan tehdä. Minä haluan olla avuksi niille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tukea elämässään. Hain kouluun, pääsin sinne, opiskelin ja valmistuin. Näin kävi vaikka koko tämän ajan sairastin itse ajoittain vaikeaa masennusta. Ehkäpä tiesin silti, että joskus minussa on voimaa vielä auttaa muita, koska minuakin autettiin? Toisaalta elämäntehtäväkseni olisi voinut tulla luonnonsuojelutyö, politiikka, järjestötyö tai jokin muu työ, jossa se työ on enemmän kuin työ. Minun elämäntehtäväkseni tuli olla nyt tätä.
Olla ihminen siinä vieressä, tukena, läsnä. Ja nimenomaan ihminen ihmiselle.

Työni on minulle enemmän kuin työ mistä saa vain rahallista palkkaa. Minä rakastan työtäni vaikka se joskus on hyvinkin vaikeaa ja koen usein riittämättömyyden tunteita. Joka päivä haluan ja yritän tehdä parhaani. Jonain päivänä se onnistuu yli odotusten, joskus ei niinkään, koska minäkin olen vain ihminen. Toki tarvitsen työstäni saamaa rahaa, jotta pystyn itse elämään ja huolehtimaan myös perheestäni, kaikki kun maksaa niin kuin tiedätte, mutta saan myös työstäni palkaksi myös jotain muuta minkä vuoksi teen juuri sitä työtä mitä teen.

Viime aikoina minun työni on myyty. Minulle tärkeiden asukkaiden elämä on myyty. Asukkaiden läheisten elämä on myyty ja tämä kaikki myyminen on oikeasti todella rumaa kun sitä katsoo näin läheltä eikä voi sulkea silmiään. Olemme palanneet aikaan jossa kunnat kilpailuttavat palveluntarjoajat aivan kuten huutolaisaikaan. Useimmiten kilpailutuksen ratkaisee halvin hinta ja vaikka tarjouksen voittaisikin taho joka kohtelee kaikkia ihmismäisesti, niin palveluntuottajan vaihtuminen vaikuttaa aina. Pahimmassa tapauksessa lähes kaikki vaihtuu työntekijöistä huonekaluihin.

Ajatelkaa jos eräänä päivänä teidän ovikelloanne soitettaisiin ja huonekalut sekä järjestys vaihtuisivat teiltä kysymättä, koska niin on kuulemma jonkun mielestä hyvä. Aamulla sinut herättäisi vieras ihminen, joka ei ymmärrä mitä puhut. Tai ympärilläsi juuri kukaan ei enää muistaisi sitä hienoa hetkeä elämässäsi kun täytit pyöreitä vuosia. Tai että lähes kaikki paperisi ja tärkeät tiedostosi olisi siirretty kunnanviraston varastoon, josta ne voi kaivaa jos joku nyt edes sattuu muistavan niiden siellä olevan.

Tällä hetkellä minä olen ainoa työntekijä joka jäi kilpailutuksen jälkeen uudelle palveluntuottajalle töihin. Minä olen nyt ainoa joka muistaa mitä tehtiin kesällä 2015. Minä olen ainoa, joka muistaa kuinka hauskaa meillä olikaan niissä syksyn tansseissa tai kuinka pahalta tuntui kun yksi meistä sairastui ja nukkui pois... ja minä voin sanoa ihmisenä ettei se tunnu hyvältä.

On erittäin hyvä asia, että Kehitysvammaisten Tukiliitto ajaa kansalaisaloitetta, jossa tähän yritetään puuttua. Mielestäni kenenkään elämää ei tulisi myydä. Jokaisen olisi hyvä muistaa, että nämä kilpailutukset koskevat jokaista. Myös vanhusten ja sairastuneiden hoiva kilpailutetaan. Sinä voit sairastua minä päivänä tahansa tai joutua onnettomuuteen tai lapsesi syntyy vammaisena ja silloin sinä olet sen jälkeen kilpailutuksen kohde!
Juuri nyt tähän asiaan on nyt vain puuttunut Kehitysvammaisten Tukiliitto joka tekee upeaa työtä.
Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen, joka korostaa vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Sopimuksen mukaan vammaisella ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa eikä häntä saa velvoittaa käyttämään tiettyä asumisjärjestelyä.
Vastustamme sitä, että vammaisten henkilöiden koko elämän mittaisia, välttämättömiä palveluja järjestetään hankintalain mukaisesti palvelujen kilpailutuksen kautta.
Kilpailutus on vastoin ihmisoikeuksia ja tulee pitkällä tähtäimellä sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kalliiksi.
Nämä elämälle välttämättömät palvelut tulee rajata hankintalain soveltamisalan ulkopuolelle.
Monissa Euroopan Unionin maissa näin on tehty.
Kansalaisaloitteen sivulta voit lukea lukuisia tarinoita kuinka kilpailutuksissa on käynyt. Osa tarinoista on oikeasti aika hurjia, sellaisia joita ei edes tahtoisi lukea tai kuulla. Vaikka minunkin sydämeni on särkynyt, niin oikeasti minun osani on ollut sieltä helpoimmasta päästä kuitenkin.

Ja vaikka oma osani työntekijänä on sangen vähäinen sen vuoksi, että voin aina töistä lähteä kotiini, jossa itse päätän asioista, on se silti minullekin surullista. Minulla on ikävä niitä työkavereita ja muistoja mitä koimme yhdessä asukkaiden kanssa. Hyvin toiminut työyhteisö, joka oli motivoitunut ja joka teki työtä isolla kutsumuksella, se hajosi. Ja vaikka uusi työyhteisö sisältää huippuja tyyppejä, niin meilläkin menee aikamme ennen kuin hitsaudumme yhteen, ennen kuin he tutustuvat taloon ja asukkaisiin. Me teemme nyt ne samat väistämättömät virheet joita edellisen työporukan kanssa tehtiin jo.
Ja ajatelkaa, että muutaman vuoden päästä käy ehkä samoin?

Sitten taas herätään ja kukaan ei välttämättä ymmärrä sinua, että haluat puuroosi hunajaa tai voisilmän kiisselin sijaan tai että ylipäätänsä et syö puuroa aamuisin lainkaan!
Tai että sinusta tuntuu pahalta vaikka ympärillä kaikki näyttäisi olevan aivan hyvin.
Tai kun tulet töihin, niin jokaisessa työvuorossa sinulla on parinasi työntekijä ensimmäistä päivää ja sinä perehdytät ne kaikki vuorotellen yksi kerrallaan?
Tai kun soitat tai tulet kylään läheisesi luokse, vastassasi on työntekijä jota et tunne ja joka ei oikeastaan tunne sitä sinun läheistäsikään. Ja kaikki tämä toistuu muutaman vuoden välein uudestaan ja uudestaan.

Kysyn vaan kuka jaksaa asua niin? Kysyn kuka jaksaa tehdä töitä niin? Jaksaisitko itse?

Allekirjoita siis tämä!


Ja vaikka tämä ei koskettaisi sinua vähääkään, niin kysyn, että haluatko oikeasti antaa verorahasi tulevaisuudessa monikansallisille jättiyrityksille joiden ensimmäinen tarkoitus on tuottaa voittoa, ei niinkään laadukasta palvelua ja joiden tuotot menevät ulkomaille ja erinäisille sijoitusryppäille? Tämänkö takia maksat veroa?
Vielä on jotain tehtävissä! Vielä on yrittäjiä ja yrityksiä, jotka ovat suomalaisia ja toimivat hyvien arvojen ja periaatteiden mukaan, mutta kauanko he pärjäävät kilpailutuksissa? 
Kauanko on vielä tehtävissä jotain? Nyt on aika toimia!

Kiitos että allekirjoitat!

iive 

maanantai 28. elokuuta 2017

Talven parhaat vitamiinit

Syksyn edetessä on edennyt myös pieni epätoivon tunne siitä, että en ole jaksanut niin ahkerasti marjastaa kuin normaalisti. Etenkin kun on ollut tämä pieni "romahdus" tässä meneillään.

Tänään päätinkin ylittää itseni (ylittää, koska minulla on vaikeuksia soitella "tuntemattomiin" puhelinnumeroihin joista en tiedä kuka siellä vastaa).

Kotini tienhaarassa olen jo vuosia nähnyt kesän lopussa kyltin Herukkaa ja puhelinnumero. Googlettelut kertoivat paikan olevan Linnean marjatilan ja sama numero löytyi myös sieltä. Rohkaistuin soittamaan numeroon ja kyselemään herukoiden perään. Täytyy todeta, että se oli kyllä todella kannattava puhelu, sillä jo sen aikana olo tuntui tosiaankin tervetulleelta ja jännitys vieraaseen paikkaan menemisestä poistui täysin.

Sain selkeät ohjeet kuinka heillä toimitaan ja mitä mikäkin maksaa ja vieläpä jotenkin ihanalla ystävällisyydellä tämä kaikki. Niinpä jo 15min päästä puhelusta (koska tämä tila on sijainnut 12 vuotta vain kilometrin päästä kodistani!?!) olinkin jo herukkapensaiden äärellä kahden ämpärini kanssa etsimässä isäntää, jolla on kuulemma kirkkaan vihreä lippis päässä.


Isäntä opastikin minut oikein mahtavien mustaherukkapuskien äärelle ja kertoi kyllä todella kattavasti kaiken marjoista ja poimimisesta. Erityisesti plussaa oli se tieto ettei heillä käytetä mitään torjunta-aineita herukoissa. Tämä lämmitti kyllä sydäntä. Ja isäntä jatkoi samalla tyylillä kuin puhelimeenkin vastannut nainen. Tunsin itseni tervetulleeksi. Ajan kuluessa isäntä kävi muutamia kertoja myös kyselemässä kuinka sujuu ja riittäväthän marjat ja muutakin siinä samalla jutusteltiin.


Poimijoiden seurana olivat lukemattomat puolikesyt punarinnat, jotka ikäänkuin työnjohtajina kävivät seurailemassa ihan muutamien senttienkin päässä marjanpoimijan toimintaa ja nappailivat maahan pudonneita marjoja mukaansa. Miehelle kotona tuumailin, että voisihan nämä mustaherukat ostaa kaupastakin kyllä kun eivät siellä paljon mitään maksa (vaikka kylläkin nämä itse poimitut tulivat kuitenkin halvemmaksi) ja kyllähän hommaa niiden marjojen poimimisessa, putsaamisessa ja pussittamisessa oli... kun mies kuunteli kertomustani marjastusretkestä, siitä hyvästä olosta mikä siellä oli ollut kun tosiaan tunsi itsensä jotenkin hyvin tervetulleeksi ja ne linnutkin olivat siinä niin mukavia ja aurinkokin paistoi... niin hän kysyi olisinko tuon saman tunteen saanut kun olisin lähimmältä kaupan pakastealtaalta käynyt ostamassa sen halvimman mustaherukkapussin?

Niin, en olisi saanut. Ja tämän jotenkin erityisen mukavan marjastusaamun tulen varmasti muistamaan jokainen kerta kun näitä marjoja talven mittaan syön.


Mustaherukoita pakastimeen laittaessani tuumasinkin sen tulevan melkein täyteen. Olen tänä vuonna käynyt keräämässä aina pieniä määriä, 2-4 litraa kerrallaan, mutta näköjään siellä pikkumarjassa on tullut kuitenkin käytyä ahkerasti. Ja vaikka tuntui ettei sitä mustikkaa ole yhtään ja sen poimiminen on työtä ja tuskaa niin näkyihän sitä yksi laatikollinen olevan kuitenkin eli niitäkin on löytynyt tai meillä asuu marjastava kotitonttu. Normaaleina vuosina kerään mustikkaa sen kaksi laatikollista vähintään, mutta koska se on nyt niin nihkeää, niin saavat mustaherukat paikata tilannetta. Lisäksi pakkasesta löytyy myös äidiltä saatua punaherukkaa. Näillä saakin smoothieihin kivasti makuvaihtelua. Herukoiden hyvä puoli onkin se, että niiden raikas kirpsakka maku peittää alleen aivan kaiken muun. Et aavistakaan nauttivasi samalla viher- tai juurijauheita, pakurikääpä tinktuurasta puhumattakaan. Kaikista kamalimman makuinen ashwagandha-jauhekin peittyy herukan maun taakse aivan huomaamattomaksi.


Nyt on jokaiselle päivälle talven ajaksi marjoja mitä erilaisimpia, on mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa, puna- ja mustaherukkaa, puolukkaa (viimevuotisia) ja hillaa. Muutama viime vuoden marja-aroniakin tuolta löytyi, niitä aion kyllä muutaman pussillisen tuonne sinne tänne sekaan survoa, koska sekin on mainiota smoothiessa ja puurossa. Etenkin jos vielä omenoita sattuu jostain saamaan, sillä talvipuuron ykkössuosikki on kyllä omena-aronia-hilloke.

Huomenna sairasloman jälkeen (tänään oli siis vapaapäivä) kevyt lasku töihin 12h työvuorolla. No puolet tuosta sisältää Avekki-koulutusta (joka ei ole siis mitään seuralaiskoulutusta vaan AVEKKI on Aggression ja Väkivallan Ennakointia sekä hallintaa ja toimintatapamalli sisältää Kouluttamista, Kehittämistä sekä yhteiskuntaan Integrointia) tähän koulutukseen olen jo pitkän aikaa halunnut päästä.


Eväät on jo huomiselle pakattu, onkin laatueväät tiedossa ;)


Lounaaksi lähtee viimeinen erä kukkakaali-kanttarellisosekeittoa pekoni-kanttarelli-yrttihöysteellä ja päivälliseksi broilerikiusausta mustaherukalla. Aamupalaksi mustaherukkasmoothieta tietenkin :)

Mukavaa viikkoa kaikille :)
Itselläni tulee olemaan melkoinen töihin paluuviikko, sillä ensin on koulutukset ja sitten matkustan vielä Ouluun muutaman työkaverin kanssa virkistyspäiville. Veikkaan, että virkistyspäivät virkistävät henkisesti, mutta 5h bussimatkat kyllä väsyttävät aivan taatusti fyysisesti ja hotellissa nukkumista en uskalla edes etukäteen ajatellakaan...

iive

perjantai 25. elokuuta 2017

Insomnialife - 2017 paskin vuosi pitkään aikaan?

Illalla sänkyyn mennessä sydän hakkaa tikittää vähän turhan kovasti. Välillä se muljahtaa ikävästi, pala nousee kurkkuun (vaarattomia lisälyöntejä kertoo lääkäri). Nukahdat, heräät parin tunnin päästä, käyt vessassa, juot vettä, menet takaisin sänkyyn ja nukahdat (ehkä). Havahdut taas, katsot kelloa, pyörit, selaat ehkä kännykkää, ei mitään uutta missään, pistät äänikirjan taas pyörimään, yrität nukkua. Aamulla heräät ja tuntuu siltä kuin olisit tehnyt eilen oikein kunnon baarikierroksen, vaikka oletkin mennyt nukkumaan hyvissä ajoin, eikä sitä alkoholiakaan tullut nautittua, ei pisaraakaan.

Tätä ja paljon muutakin on unettoman ihmisen elämä. Se joka nukkuu yöt makoisasti, ehkäpä vähän pyörien kuitenkin ja herää virkkuna aamuun... no täytyy sanoa, että sellainen ihminen ei varmaan koskaan tule ymmärtämään ihan oikeasti miltä unettomasta ihmisestä tuntuu.


Liian monen katkonaisen yön jälkeen vanha tuttu paniikkikohtaus hiipi sisuksiini, pisti hengittämään aivan turhan lujaa ja tuntui taas siltä, että kuolisin tähän paikkaan. Onneksi jostain kuitenkin riitti vielä voimaa vastustaa ja selvisin. Niin paljon kuitenkin säikähdin, että suuntasin kohti työterveyslääkärin vastaanottoa. Näin alkuun viikko sairaslomaa, lähete psykologille (koska stressaavat asiat painavat edelleen) ja hieman myös kemiallista apua, niin ja kehoitus ulkoilla luonnossa jos suinkaan jaksaa (edistyksellinen lääkäri?). Ja kun annoin luvan itselleni nyt vaan olla, jysähti se flunssakin päälle.

Vuoden 2017 piti olla tähänastisen elämäni paras vuosi. Fibromyalgian olin saanut oireettomaksi. Sain jatkaa työpaikassani ja muutenkin kaiken piti olla mukavasti. En tiedä voittaako vuosi 2017 paskemmuudessa vuoden 2015 tai vuoden 2012 vai onko sillä nyt sitten oikeasti väliäkään... Toisaalta tämä vuosi ei tule paskemmuudessaan voittamaan missään tapauksessa eräitä vuosia 2000-luvun alussa. Tänä vuonna olen saanut ihanasti (sarkasmia siis) muikkaria siitä mitä elämä oli joskus. Stressi, masennus ja paniikkikohtaukset olivat jokapäiväisiä kavereita silloin kaksitoista vuotta sitten kunnes pikkuhiljaa tai oikeastaan aika nopeastikin ne alkoivat hävitä kun aloin päästä niistä niskan päälle. Nyt olen saanut käydä samoja otteluita uudelleen, en tosin aivan yhtä brutaalisti tai pahasti, mutta kuitenkin. Toisaalta se on todella pelottavaa, toisaalta tiedän, että selvisin viimeksikin. Aion selvitä nytkin.


Facebook kertoo, että tänään minun pitäisi olla parhaan ystäväni kanssa Sunset Parkissa tanssimassa ja nauttimassa musiikista sekä ystävyydestä. Enpä ole. Eikä ole sitä ystävääkään enää. Välillä tuntuu siltä, että en enää aukaise koko Facebookia kun joka päivä saan katsoa sieltä kuolleen ystäväni kasvoja... ystäväsi kuuluu tähän ja tähän ryhmään (liity siis sinäkin) ja Mitä teit vuosi sitten? - katso ihania muistojasi, heti aamutuimaan. Eikä niitä muitakaan ystäviä näy vaikka elossa ovat. Liekö syy minussa vai jossain muussa jutussa. Onneksi on perhe.

Viisi päivää sairaslomalla on osoittanut sen, että se on ollut todella hyvä juttu. Flunssa tietenkin pahentaa tuntemuksia, toisaalta varmaankin juuri lepäämisestä johtuen se on pysynyt aika lievänä. Olen lähinnä oleskellut sohvalla ja lukenut. Tv-ohjelmiin on ollut vaikea keskittyä. Pahimpaan päiväväsymysaikaan ollaan Lintusen kanssa käyty kaupassa, Lintunen on tuhlannut syntymäpäivärahojaan ja minä olen hengaillut mukana. Pakkohereilläoloa.


Viikonlopun vielä lepäilen ja sitten palaan töihin, sillä tiedän että ylipitkät sairaspoissaolot vain vaikeuttavat rytmistä kiinni pitämistä ja töihin palaamista aivan kaikin puolin. Siitä olen kyllä ollut aivan superkiitollinen ja otettu, että olen saanut lähes jokaiselta työkaverilta tsemppiviestiä sen jälkeen kun kaikille laitoin sähköpostilla sairauslomani syyn. Tiedän ettei tarvitsisi, mutta helpompaa on olla avoin kuin salailla tai piilotella ja joutua sitten juoruilun kohteeksi. Tästäkin kun kokemusta on vuosien takaa. Aivolisäkekasvaimet, fibromyalgiat ja unettomuus/masennus kun eivät välttämättä näy missään ja niiden takia kun ei tarvitse maata sängyn tai sohvan pohjalla. Itseasiassa lääkäri suosittelee usein kevyttä ulkoilua ja arjessa pysymistä jos vain yhtään kykenee. Näin nytkin tapahtui.

Lainasin kirjastosta omien kirjojeni seuraksi vielä kolmannen sienikirjan, voi haaveilla tulevista sienestysreissuista. Tokihan tunnistan sienistä tasan kaksi, karvalaukun ja kanttarellin. Tateista osaan sanoa, että tatti :) Että syytä on opetellakin. Toistaiseksi sienestän lähinnä kameralla sitten kun sinne metsään pääsen.

Kolmen sienikirjan perusteella tämä voisi olla kangasrousku, ehkä.
iive

ps. Ja koska haluan lopettaa useimmiten positiiviseen, voin kehua itseäni että sairasloma on vaatinut vain 2 suklaapatukkaa ja vähän jäätelöä. Niiden sijasta on smoothiekone vääntänyt smoothieita kaikin mahdollisin vaihtoehto-viherhippitropein :D