sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Masennus ei lähde makaamalla

Keskiviikona lääkäri katsoi silmiin, kuunteli ja jutteli ja kertoi sen minkä itse tavallaan tiesin, mutta en ehkä kuitenkaan halunnut myöntää. Olisi pysähtymisen paikka ja mietittävä mitä nyt ja miksi tähän on päädytty. Miksi? on minulle helpompi vastata. Mitä nyt? on hankalampi.
Ja on turha miettiä sitä, että olisipa jotain tehnyt siinä välissä toisin. Jossittelua. Karu tosiasia on se, että masennuspisteet ovat nyt mitä ovat, eli vakavat ja nyt täytyy tehdä jotain.

Lääkäri määräsi lepoa, irtiottoa arjesta, liikuntaa, hyvää ruokaa ja itsestä huolehtimista, nauramista ja hemmottelua. "Aina kun vaan jaksat, niin tee jotain sellaista joka tuntuu hyvälle ja joka vie sua irti siitä masennustilasta." Aikamoinen lääkäri kyllä, en ole ennen törmännyt lääkärissä moiseen empatiaan ja kykyyn nähdä "out of the box".


Aivan kuten aiemminkin, olen nytkin törmännyt aiheeseen "Ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä sitten helpottaa". Tämä tuntuu olevan masentuneiden ympärillä olijoiden lempilause tai ajatelma siitä mitä masennus on tai kuinka siitä parannutaan. Masentunut ihminen ei voi reipastua. Hän ei myöskään pysty ottamaan itseään niskasta kiinni. Se nyt vain on mahdotonta. Toki masentuneen läheisen katsominen siinä vieressä on todella haastavaa ja sitten kun ihminen tuntee siinä hetkessä itsensä voimattomaksi, ehkäpä turhautuneeksikin, se yllä oleva ajatus tai lause livahtaa sieltä suusta ulos.


Kuinka sitä masentunutta sitten voisi auttaa?
Kultaakin kalliimpi on se ihminen, joka tulee siihen vierelle eikä jätä yksin. Antaa levätä jos toinen ei jaksa ja yrittää nostaa kun sellaista pientä jaksamisen värettä ilmassa on. Ei sano, että "Ota itseäsi niskasta kiinni" vaan kannustaa yrittämään jos yhtään vaan pystyy ja kertoo olevansa siinä vieressä auttamassa ja tukemassa. Kertoo "Minä autan sinua nyt tässä hetkessä ja huomenna ja aina", ei vaadi tekemään yksin (koska masentunut ei siihen yksin pysty) vaan kertoo olevansa siinä mukana. Pahin mahdollinen tilanne masentuneelle on, ettei tällaista ihmistä ole joka näin tekisi koska silloin ei ole ketään kuka auttaisi.

Jos läheiselläsi olisi käsi poikki, ei kukaan vaatisi kantamaan tarjotinta tai imuroimaan tai nyt vaan ryhdistäytymään. Tällöin ihmiset tarjoavat apuaan. Kenties kantavat kauppakassit, auttavat napittamaan puseron, vievät lääkäriin jos autolla ajo ei onnistu... kun ihminen masentuu, aika moni kaikkoaa siitä ympäriltä. Pelkää, ei ymmärrä eikä välttämättä jaksakaan. Sitä jaksamistakaan kun ei voi aina vaatia... Masentuneen käsi ei ole poikki, mutta ne elämän siivet voivat olla. Niitä vaan ei kukaan näe kun toinen yrittää räpiköidä eteenpäin.


Minulla on maailman ihanin mies. Lääkärin jälkeen se pakkasi minut autoon ja vei äidin luokse. Sieltä se vei minut hotelliin, ulos luontoon ja ravintolaan syömään. Lämmitti saunan. Sai nukkua ja herätä kun halusi. Aamupala oli valmiina eikä tarvinnut siivota. Äiti varasi teatteriliput, mies vei sinnekin. Sai nauraa eikä tarvinnut kertaakaan miettiä mitä nyt. Masennus kun ei lähde makaamalla. Se ei parane sängyssä pimeässä huoneessa peiton alla. Se paranee tekemällä voimavarojensa mukaan voimauttavia asioita ja sen jälkeen kun sitä elinvoimaa on taas, käydään sen syyn kimppuun.


Nyt kotona on hyvä istahtaa alas ja miettiä, että mitä nyt. Vieressä odottaa kaksi kirjaa. Vitamiinit on otettu, että siitä ei nyt ainakaan kiinni ole tämä homma. Oma tilani on paljon kehollista uupumista kaikesta suorittamisesta. Se että mielialani ei ole toivoton, se on minun onneni. Kun on toivoa, niin silloin on myös paljon enemmän mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Toivottomalla kun on edessään vai läpipääsemätön seinä.

Eilen illalla tein tämän Paranemisen avain harjoituksen ennen nukahtamista ja täytyy sanoa, että olo tuntui heti sen jälkeen paljon helpommalta ja jotenkin paremmalta. Nukuinkin jopa (vaikkakin taas liikaa) vaikka olin unohtanut ottaa melatoniinin.

Yön aikana sain myös idean masennusbingoon, josta tulee yksi paranemisen avaimistani. Ehkäpä laitan sen jossain vaiheessa tännekin kun se alkaa saada lopullista muotoaan.

iive

ps. Maalaukset Taidekeskus Väinölä. Supervoimauttavat akvarellit Irja Wilkko, Enkeli Natasha Villone.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.
Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)
Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.


On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.
Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?
Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rakkauden tähden, sumusta valoon

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa todella virkistyneenä. Kerrankin tuntui siltä, että olin nukkunut tarpeeksi ja olihan tuota unta kertynyt yli 12h, että tarpeeseen tuli. Kerrankin tuntui siltä ettei itseään tarvinnut repiä sängystä ylös väkisin ja juoda kahvia niin paljon kuin vain vatsa kestää pysyäkseen edes jotenkin skarppina.

Matkalla Tampereelle ihmettelin ruskaa ja sitä miten maailmassa oli yht'äkkiä värit. Valtavasti keltaista, vihreää, oranssia, taivas tosin oli harmaa, mutta ehkäpä värit juuri siksi loistivat niin kirkkaasti. Tuntuu kuin olisin viettänyt elämästäni 2kk jossain sumussa(?) ja niistä viimeiset viikot ainakin jossain hernerokkasumussa. Olin onnellinen kun hetkeksi sain karistaa ahdistuksen pois sydämestä. Sitä olin pyytänyt ja sen sain.


Edellisen kirjoitukseni myötä blogissa on käynyt useita tuhansia lukijoita. Olen saanut aivan valtavasti positiivista ja kiittävää palautetta eri kanavista siitä, että aukaisin omalta kohdaltani miltä kilpailutuksen kohteeksi joutuminen tuntuu työntekijästä.
Ja se oli tosiaan minun kokemukseni, minun fiilikseni ja minun ajatukseni ja tunteeni tästä prosessista. Joku toinen olisi voinut tämän saman prosessin käydä paljon helpommin (tai vaikeammin), joku toinen päätti olla kokematta koko juttua ja lähti (sekin aivan todella ymmärrettävä valinta), minulle se nyt on vain ollut tällainen. Olen saanut palautetta myös siitä etten olisi saanut kirjoittaa tekstiäni. Olen myös valitettavasti kirjoituksellani loukannut toisia. Olen siitä valtavan pahoillani jos minun kokemukseni ja tunteeni loukkaavat, koska se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoituksenani. Tarkoituksenani on ollut vain ja ainoastaan kuvata omaa kokemustani.

Olen paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä voinko jatkaa näin? Voinko vain kohautta olkapäitäni ja tyytyä siihen, että tällä alalla kilpailutus on nyt vain arkipäivää ja se on kestettävä. Minulla on myös vaihtoehto, vaikka sekään ei ole todellakaan mieluisa. Minulla on myös vaihtoehto lähteä. Lähteä esimerkiksi seuraavan kilpailutuksen kohdalla. Tarkkaan on harkittava ja mietittävä mikä on se minun elämäni juttu ja annanko ulkopuolisen tilanteen hajoittaa sydäntäni? Voin aivan varmasti toteuttaa kutsumustani auttaa toisia myös toisella tavalla. Tämä vaihtoehto on sellainen, jota minun on todellakin myös mietittävä vaikkei se hyvältä tunnu sekään. Toivon kuitenkin, että kansalaisaloite saisi tarvitsemansa kannatuksen ja että päättäjät kuuntelisivat. Käsittääkseni asia on myös käsittelyssä laajemmin mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, tästä tosin en mitään kirjallista faktaa löytänyt. Ilmeisesti vain päätökset löytyvät, ei keskeneräiset prosessit, mutta jostain muistelen kuitenkin näin kuulleeni...


Mutta jos unhodetaan työ, niin olin todella onnellinen kuitenkin siitä, että eilisen sain nauttia miettimättä. Matkasimme mieheni kanssa Tampereelle viettämään 10 vuotishääpäivää. Ja niin kiitollinen olen siitä kuinka mahtavat puitteet me tälle saatiinkin.
12 vuotta sitten tapasimme ja eräät löivät tosiaan vetoa siitä, että ei tule kestämään, nyt voisin vaan kysyä, että kuka voitti ja kuka hävisi?

Vaikka meille on elämässä annettu raskaitakin taakkoja kannettavaksi, ihan alusta asti ja todellakin välillä tuntuu siltä, että eikö tämä jo riittäisi, on silti meille annettu niin paljon kun meillä on Rakkaus. Meillä on rakkaus toisiimme ja meille on annettu myös lapsi ja mahdollisuus kokea rakkaus myös perheenä ja vanhempana. Niin on jaksanut ne koettelemuksetkin, ne kamalat hetket elämässä.



Ilta oli onnistunut vaikka emme yömyöhään jaksaneetkaan juhlia. Kahdenkeskinen aika kuitenkin on niin arvokasta, että jo sekin itsessään riitti. Yövyimme Sokos Hotel Villassa, jossa saimme hääpäivän kunniaksi huoneluokan korotuksen tunnelmalliseen sviittiin. Ihan mahtava juttu! Ehkäpä heille pieni asia, mutta meille tuo oli tosi iso juttu! Kiitos! Miehen golf-kilpailu palkinto oli säästetty tälle illalle, tosin minun makuni ei ole niin hienostunut, että osaisi erottaa shampanjan ja kuohuviinin toisistaan. Ihan yhtä hyvää kumpikin, mutta olihan se mahtavaa että oli tällainen vaihtoehto tälle spesiaalille illalle.
Teatterit oli loppuunmyyty, niin mentiin leffaan ja kerrankin miehen tyyliin katsomaan Kingsman-elokuvaa, joka oli ihan viihdyttävä. Etenkin kaiken se kestää-rakkausteema pääjuonen ohessa oli virkistävä poikkeus jos vaikkapa vertaa Bond elokuvien naisten seksistisyyteen ja esineellistämiseen.

Trattoria on jo Jyväskylässä todettu hyväksi ravintolaksi ja samaa se oli Tampereellakin. Tampereen ravintola oli ehkäpä vieläkin intiimimpi ja lämpöisempi kuin Jyväskylän Paviljongin ravintola. Mainio paikka siis viettää romanttista iltaa ja herkutella.


Sunnuntaina olikin mainiosti Tampereen päivä ja mm. kaikkiin museoihin vapaa pääsy. Kävimme Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa upean Robert Longon näyttelyn. Suosittelen vahvasti! Kuvista ei saa edes ripausta siitä, miltä nämä valtavat lähes valokuvantarkat hiilipiirrokset näyttävät. Siis upeaa!





Kävimme lisäksi myös Tampereen taidemuseossa, mutta siellä oli kuvaaminen kielletty ja tämä oli ilmeisesti estetty myös jollain valo(?)tekniikalla koska kuviin tuli raitoja (yritin kuvata ennen kuin tajusin, että on kielletty). Sitten olikin aika palata kotiin.

Ja nyt alkaa taas arki, mutta toivon sumun ja harmauden hälvenevän arjenkin keskeltä. Täytyy vain kerätä rippeet ja kasata itsensä taas vain eteenpäin ja ehkäpä kehitellä jotain juttua mitä odottaa. Keksiä niitä valopilkkuja arjen keskelle. Naisten piirin iltojakaan kun ei ole ollut...

iive

ps. Mutta se jos mikä, niin siitä olen miehelleni kiitollinen kun hän näkee mut aina kauniina. Olin sitten vähän hoikempi tai pyörempi, niin aina hän mua kehuu ja arvostaa minua, niin ulkonäköä kuin ajatuksianikin (vaikkei niitä aina ihan ymmärräkään kun ovat kuulemma niin monimutkaisia ja niinhän ne ovat). Tämäkään kun ei itsestäänselvyys ole. Sanoin sen ääneenkin, mut sanon sen vieläkin, Kiitos <3 Olet Rakas <3