perjantai 5. toukokuuta 2017

Kaikenlaista kaivelua

Mietin ja murehdin jo etukäteen sitä, että jos vapaapäivät sujuvatkin vain siinä lopenuupuneessa olotilassa... No lumisade ja huono sää antoivat kyllä luvan ollakin vain. Vaikka pääsin minä palstallakin kaivamaan ja siitä lähtien olenkin siellä kuopsuttanut tunnin silloin toisen tällöin. Voihan vietävän juolavehnä! Vaikka hyödyllinenkin se toisaalta on, koska pidättää maassa kosteutta. Ja onhan se hyödyllinen senkin vuoksi, että parantaa mun kuntoa 😁



Vapaiden jälkeen palasin töihin vapuksi. Maanantaina rinnassa muljusi ja ahdisti, kädet tärisivät ja mietin ettei tästä mitään tule, onneksi meni ohi mokoma mikä lie ahdistus/rytmihäiriö ja oikeasti siellä töissäkin on ihan mukavaa jo olla, tällaista toipumisvaihetta kuitenkin eletään vielä vissiin. Vai liekö oli sokerisima jota vappuna tuli myös hörpittyä?
Paljon on työtä saanut kuitenkin tämän työpaikka-prosessin kanssa tehdä. Niin on katsottu kovasti peiliin ja mietitty miksi jäin? Toisaalta mitä se olisi muuttanut jos en olisi jäänyt? Jossitellahan aina voi. Kovasti tämä on ainakin opettanut asioita ja koska uskon kohtaloon, niin juuri nämä jutut on pitänytkin opetella. Nyt juuri tässä paikassa, näiden ihmisten kanssa.


Viime päivät olen viettänyt kotona kipeän Lintusen kanssa. Ollaan pesiydytty kotiin oikein kunnolla ja vaikka sairastaminen ei kivaa olekaan koskaan, niin nyt se on sujunut jotenkin kivasti. Kirjastosta lainattuja elokuvia on katseltu, samoin viimeinkin se Harry Potterin ensimmäinen loppuun saakka. Ja koska palstalle ei ole ollut asiaa niin sisällä kasvavat taimet ovat saaneet extrahuomiota.
Tosin tänään päästiin hetkeksi palstallekin mainion sään vuoksi. Vielä hieman flunssainen Lintunen nautti viltillä pikku-ponileikeistä ja nauhoitti lintujen laulua kun minä käänsin muutaman neliön salaattipenkkiä.



Olen pohtinut paljon fibroa ja kipuja. Niitä on nyt ollut paljon. Paljon olen miettinyt myös jaksamista ja väsymistä. Ihan hirveästi on uutisoitu työuupumus-juttuja tai sitten vain bongailen ne vaan uutisvirrasta itse. Fibrosta huolimatta olen touhunnut, jotain joka päivä ja tuumaillut samalla, että se se on paras kipulääke. Vaikka jälkikäteen jäytääkin, niin ne tunnit kasvien tai mullan parissa tai metsässä kävellen, ne on kuitenkin niitä kivuttomia tunteja. Ja uskon, että kivut häipyvät mitä enemmän ulkona olen ja mitä enemmän saan taas villiruokaa syötäväksi. Ehkäpä ensi vuonna niiden tankkaus kestää talvenkin ylitse. Ekat villit söin tai oikeammin mehustin jo tällä viikolla.
Mutta on tää kipu kyllä aika raastavaa tai oikeamminkin sellaista hiljaista jäytävää mikä pistää iloisenkin mielen matalaksi ja ankeaksi. Ehkäpä siksi niitä kivuttomia hetkiä sitten arvostaakin niin kovasti ja helpottaahan se tieto siitäkin, että ne kivut myös saa pois, sitten kun on se hetki...


Tämä tyyppi bongattiin auton luota tänään, hauska kaveri. Ihmeen peloton tai sitten ihan hemmetin peloissaan ja jäykkänä koska ei ensin meinannut häipyä auton eturenkaan edestä yhtään minnekään. Mut loikki se sit kun vähän hätisti, et hei en haluu ajaa sun yli!

Ehkäpä se sieltä kuitenkin tulee, kevät. Ainakin tänään tuntuu jo siltä. Tosin huomennahan jo kylmenee, hyvä syy lukea hömppäromaania joka jostain syystä tarttui kirjastosta mukaan. Eipä tule sellaisia yleensä luettua, mutta kovasti rentouttavaa sen lukeminen on ollut kuitenkin ja naurattikin monta kertaa vaikkei minkäänlaista kovin älyllistä ajatustyötä herättänytkään. Milloinkahan löydän itseni katsomasta aivotonta komediaa? Parasta olisi kyllä joku oikein Romanttinen otos. Enpä ole sellaista tainnut koskaan katsoa... olisko jo aika?

iive

maanantai 24. huhtikuuta 2017

(Yöllisiä) hiljaisuuksia

4 yövuoroa takana ja nyt 5 päivän vapaa! Jee! On tätä odotettukin, täytyy myöntää.

Yövuorot sujuivat ihan näppärästi. 2. yö oli tapansa mukaan haastava, silmät meinasi mennä väkisin kiinni vaikka mitä teki.
Kokeilin yövuoroissa yhtenä yönä myös hiljaisuutta (meillähän yöllä siis lähinnä vaan valvotaan eikä normaalisti mitään äksöneitä ole lainkaan). Kännykkä pois, tabletti pois, telkkari kiinni. Siinä sitten olin puolet yöstä hiljaisuudessa ja mietiskelin. Osan ajasta yin-joogasin.

Oli mielenkiintoinen kokemus, joka täytyy kyllä toistaa päiväsaikaan joskus, koska tällainen virikkeettömyys ei ole yöaikaan kauhean helppoa näin niin kuin hereilläolon kannalta ja kun ei mitään syvämeditaatioitakaan voi tietenkään tehdä, koska a) ei saa nukahtaa tietenkään ja b) pitää kuitenkin olla valppaana ja skarppina. Ilahduttavaa oli se, että ei ahdistanut. Kaikkien tuntemusten ja ajatusten kanssa pystyi olemaan.
Muistan edelleen kun 20 vuotiaana omat ajatukset ja tunteet ahdistivat niin paljon, että täytyi nukkua elokuva päällä. Siitä olen onneksi eroon päässyt.
Viime kesänähän toteutin tuollaista hiljaisuutta muutaman kerran osapäiväisesti, mutta esim. kännykkä ja some olivat läsnä vaikka puhumatta olinkin. Nyt täytyy kyllä koettaa olla ilman mitään, siitä tulee varmasti ihan huippu kokemus!

Kävin myös ennen yövuoroja harjoittelemassa luontomeditaatioita. Minulle luonnossa liikkuminen ja tekeminen (kävely, uiminen, palstaviljely ym.) on sitä luontaisinta luontoyhteyttä. Puun halailuhetket ovat nekin yleensä hyvin pikaisia ja luontoyhteyskoulutuksessa minulle tuotti vaikeuksia olla pitkiä aikoja paikoillaan. Nyt olen kuitenkin harjoitellut aistiharjoituksen avulla myös tuota paikoillaan oloa ja hiljentymistä. Tunnen, että kehollani on valtava tarve liikkua, toisaalta ilmiö on mielenkiintoinen, koska kotona meditoidessa tällaista tuntemusta ei tule.


Meditaatiopaikkani💙


Tämä vapaaviikko olisikin tarkoitus viettää luonnossa ollen, erityisesti palstalla. Tosin hieman huonoa säätä on luvattu. Tänään ripustimme viimein palstalla pöntön puuhun, ihastelimme sipulikukkia ja tsippailimme metsässä etsimässä Lintusen kevätseurantaan havaintoja (löysimme silmut, muurahaispesän ja sinivuokon).






Onneksi bokashiryhmässä vinkattiin hyvästä taimienkasvatusvinkistä (siemenet laitetaan reijitettyihin kannellisiin karkkirasioihin ja esim. kasvihuoneeseen vielä lisäksi). Näin saadaan myöhässä olevaa kevättä tasaannutettua ja kylmänkestäviä taimia.

iive

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Erityisherkän tunneskaala

Viime aikoina olen uinut syvissä tummissa vesissä. Olen miettinyt miksi minun täytyy tuntea kaikki niin valtavan vahvasti ja syvältä. Olen toisaalta ajatellut, että minulla on ollut oikeuskin tähän kaikkeen. On tapahtunut niin paljon asioita ettei ole ihmekään, että jokin kohta murtuu ja rikkoutuu. Olen itkenyt, minuun on sattunut ja olen niin kaivannut. Ja tiedän, että kaikki eivät tuntisi näin niin kuin minä tunnen. Kun itkin ahdistuksesta ja surusta, mies otti esiin Lintusen piano-nuotit ja näytti että hänen tunneskaalansa menee siellä nuottiviivastolla, minun skaalani huitelee kaukana siitä, niin yli kuin ali, jos edes paperi riittää. Tämä oli miehen tapa ymmärtää minua, minä kun en viivastolle vain kertakaikkiaan mahdu.

Tälläisina hetkinä erityisherkkyys on välillä taakka eikä ilo. Toisaalta koitan myös arvostaa sitä, että pystyn tuntemaan näin syvästi, vaikka itse tunteet eivät olekaan niin ihania vaan pikemminkin kuristavia. Silti minä tunnen, minä olen elossa.

Niinä hetkinä kun väsymys ja ahdistus ei ole ollut kaiken alleen peittävä sumuverho, olen koettanut nauttia jokaisesta hetkestä. Olen kävellyt paljon ulkona, hengittänyt, halannut puita ja vain ollut. Olen saanut kuulla mahtavia lintukonsertteja ja kun tarkasti katsoo voi nähdä kevään saapuvan yöpakkasista huolimatta.

Vapaapäivänä Lintusen ollessa koulussa, suuntasin palstalle. Puikahdin siellä viereiseen metsään, etsin polun ja aloin kulkea. Aika mahtaviin maisemiin päädyin.


Ja jälleen puut olivat ystäviäni (ja kivet, sillä löysin myös aivan upeita isoja siirtolohkareita). Halasin isoa kuusta, joka oli ollut metsässä kauan ja kuuntelin kun linnut lauloivat kuusen latvassa. Ja siinä hetkessä erityisherkkyyteni onkin siunaus, sillä niin mielettömältä tuo pieni hetki tuntui.


Remember, remember, this is now, and now, and now. 
Live it, feel it, cling to it. 
I want to become acutely aware of all I've taken for granted. 
~Sylvia Plath~ 


 Tänään yövuoron jälkeen herätessäni tunsin, että ehkäpä on jo hitusen helpompi olla. Että sieltä silmistä loistaa siltikin se ilo ja rakkaus kuitenkin.

iive