torstai 17. elokuuta 2017

Netin "hyvinvointi" verkkovalmennukset - kannattaako osallistua?

"Ajatuksia aiheesta erilaisten laihdutus/liikunta/hyvinvointiverkkovalmennuksien osallistumisen perusteella sekä useiden valmennusten vierestä seuraamisen herättämiä fiiliksiä."
Vielä vuosi sitten olisin innosta puhkuen lähtenyt mukaan, etenkin kun Kauneuskuuri tai Flow Fit ovat ohjeiltaan ilmaisia. Olisin tsemppipöhinässä postannut ryhmiin ja instaan kuvia ihanista mehuista ja ruuista ja niistä tippuneista kiloista ja endorfiinipöhinöistä.

Insta Queens - taidevideolla Kuopion taidemuseossa käsitellään juuri tätä nykyajan naistenmeininkiä :)

Miksi en sitten enää näihin osallistu?

Ehkä viimeinkin olen oppinut sen, että kohdalleni eivät sovi kuurit eivätkä tiukat (jonkun muun asettamat) proggikset. Sillä aina silloin kun rupean noudattamaan jonkun muun treeniohjeita (treenit väh. 4kertaa viikossa jne), niin teen ne orjallisesti kuuntelematta omaa hyvinvointiani kunnes olen taas siinä pisteessä, että romahdan. Sama juttu syömisten kanssa. Aivan taatusti jos joku sanoisi, että hei nyt vedetään pelkillä mehuilla ja smoothieilla 2vko ja vähän jos on nälkä niin ei se mitään. Tehdäänpä nämä vielä yhtäaikaa minä tuumailisin ruudun takana ja tekisin treenejä, näkisin nälkää ja joisin vaan mehuja kuten tiukimmassa ohjeessa suositellaan. Kunnes romahtaisin.


Fibromyalgiani puhkesi sen jälkeen kun osallistuin Bikini Challenge-verkkovalmennukseen (sairastin ennen valmennusta pahan angiinan ja valmennuksen loppupuolella flunssan). Vaikka taustani salilla oli ihan kohtuullinen eikä varsinaisesti treeniosiossa sinänsä ollut vikaa, muuten kuin liian rankan toteutuksen osalta. Tähän verkkovalmennukseen kulminoitui tapani tehdä asioita liian täysillä ja vertailu muihin. Jos toinen pystyy niin minäkin pystyn! Tämän vuoksi en myöskään enää käytä HeiaHeiaa, sillä kun näin muiden treenit, niin minunkin piti treenata aivan yhtä paljon. Käytin tämän jälkeen HeiaHeiaa ilman kavereita ja muihin vertailua. Heräsin jossain vaiheessa siihen, että kilpailin itseäni vastaan. Minua ei tyydyttänyt mikään tuntimäärä tai treenimäärä. Aina seuraavan viikon täytyi olla edellistä kovempi ja rankempi.
Toisaalta kyllä muistan tuota Bikini Challenge aikaa hyvällä siitä, kuinka toisaalta hyvä olo oli ennen sitä romahdusta, silloin kun kaikki oli vielä ok. BC:n aikaan olin siinä omassa kropassani joka jaksoi (ennen kuin romahti) ja oli minun tuntumaani sopivan kokoinen ja näkoinen (ja nyt tätä kirjoittaessani mietin onko tämäkin nyt syömishäiriöajattelua kun haikailen tuon perään?). Nyt etsin tuota kroppaa erilaisin keinoin.


Uskon, että en ole tämän asian kanssa yksin. Varsin moni osallistuu nykyään näille verkkokursseille, vertailevat ryhmissä muihin osallistujiin (ja netissä on muuten aika hyvä vähän liioitella tai siloitella muille onnistumisiaan), kokevat ehkäpä huonoa fiilistä siitä jos eivät jaksa treenata tai noudattaa ruokavaliota yhtä tiukasti kuin muut. Ja mitä sitten tapahtuu?

Tapahtuu se asia, ettei enää jakseta ja se vaikuttaa myös itsetuntoon. Koetaan ettei edelleenkään olla yhtä hyviä kuin muut, että ollaan epäonnistuttu, että on huono itsekuri koska ei pystytä, sillä aina niissä ryhmissä on joku parempi johon verrata.

En millään jaksa uskoa, että kenellekään viikkojen tikistely ja siellä välillä mättöpäivän (jolloin kiskotaan kaikki mahdollinen) pitäminen olisi kovinkaan terveellinen tapa opetella. Tämä nyt lähinnä mielenkiintoisena OT:nä.

Oma taustanihan on kovin suorituskeskeinen ja kuljen jatkuvasti syömishäiriön varjostamana. Etenkin nyt lapsen syntymäpäivävalmistelujen aikana muistelen sitä kuinka aina ennen tein kakkutäytettä tuplamääriä ja söin ja söin ja söin ja sitten tein jotain muuta etten lihoisi. Aina kun maistan kakkutäytettä muistan tuon ja pelkään, että se alkaa uudelleen.


Ja siltin aina nähdessäni uuden valmennuksen mainoksen, haaveilen, että vau, voisinpa osallistua ja olisipa mahtava homma ja varmasti olen nyt oppinut entisestä ja osaan tehdä tämän oikein. Onneksi sisälläni jokin osaa sanoa, että ei en osaa. Ehkä joskus? Ehkä ei koskaan? Pääasia on, että olen terve ja että oppisin ennemmin kuuntelemaan oikeasti itseäni enkä muiden treeni/syömis-ohjeita.

Otsikon kysymykseen voisin vastata, että jos sairastat tai olet sairastanut jotain syömishäiriötä tai kehonkuvan vääristymää, niin älä osallistu. Jos elämäsi on ihan ok, niin antaa mennä vaan jos se hyvältä tuntuu, mutta älä piinaa itseäsi kuitenkaan. Stoppaa jos elämäsi alkaa tuntua pahalta.

Minä keskityn itseni kuuntelemiseen ja muiden tsemppikuvien katselemiseen. Saatanpa tosiaan jonkun treenin tehdä ja ruuan vääntää jos hyvältä tuntuu, en sen takia että joku käskee. Ja yritän pitää sen oman syömishäiriönatsini hiljaisena.

iive

perjantai 11. elokuuta 2017

Parantavaa ruokaa

Yövuorot sujuivat yllättävän hyvin. Olen hämmästynyt, että niitä mahdottomia sokerihimotuksia ei tullut lainkaan. Sinänsä sokerittomuuden kohdalla oli pientä filunkia kun eväänä oli jokaiselle yölle 1kpl Alpron suklaajuomaa (jossa siis sokeria jonkin verran on). Mutta koska tämä vei sen hirveän sokerihimotuksen siinä 2-3 aikaan niin hyvä niin. Seuraava yövuoro onkin vasta kuukauden päästä ja niitäkin on vain yksi, joten jes!

Eilinen nukkumapäivä sujui sen sijaan aika kipuisasti. Oikeastaan koko viikko on sujunut aika kipuisasti. Kipu onneksi hellittää kun saa kroppaa vähän auki esim. venytellen, mutta kipu myös palaa illalla jos on puuhannut liikaa. Olen nyt täsmäiskenyt kivun kimppuun etenkin ruokavaliolla. Mahdollisimman vähäsokerista ja ravintorikasta ruokaa.

Aamuisin olen aloittanut syömiset suola-sitruunavedellä (tänään kokeilin lämpimänä kun niin kuulemma parempi, pahaa, mut jos kerran hyvä juttu niin kokeillaan nyt sitten), rasvakahvilla ja sitten ihan tavallista aamupalaa perään, mitä milloinkin. Niin ja kuuluuhan siihen psylliumshottikin suoliston puhdistamiseksi.


Herättyäni päivät on kuluneet lähinnä kouluunlähtö-valmisteluissa. Keskiviikkona pääsin myös metsään, jossa keräsin mustikkaa noin 5litraa (oli huono paikka, hirveästi roskaa tuli myös joukkoon) ja sattumalta törmäsin myös pieneen kanttarelliesiintymään.
Kanttarelli on suosikkisieneni, koska se on vaan niin helppo. Tykkään paistaa sieniä pannulla sipulin kanssa ja maustan sen vain suolalla ja pippurilla. Sitten leivän päälle tai jonkun ruuan kylkeen. Jos kaapista sattuu löytymään kermaa niin sekin on siellä seassa hyvää. Nyt ei ollut.


Yövuorossa olikin luksus eväät kun sain laittaa kanttarellihässäkkää tomaattipastan kylkeen <3 Ruokalukeminenkaan ei huonoimmasta päästä ollut. Tosin loppua kohden homma alkoi mennä turhan kevyeksi ja ehkä lopetus hieman hätäiseksi. Ihmiskuvaukseltaan kirja oli kyllä mainio ja viihdytti kyllä sen verran, että unijukka pysyi loitolla.



Maanantaina sain myös Foodinin tilaukseni ja kävin lisäksi hakemassa lisää magnesiumia. Olen jo purkillisen syönyt tätä Yanon magnesiumia ja ajattelin ensin, että onpa huonoa koska sitä piti kiskoa niin paljon. Sitten aloin miettiä, että vaikka olenkin tankannut magnesiumia jo monta vuotta, niin se on ollut laadultaan erilaista eli koska tankkaamisen tunne ko. tuotetta kohtaan tuli, niin varmaankin näille magnesiumlaaduille oli sitten puutetta.

Kapryylihappoa on mennyt nyt mukavasti joka päivä. Se ei käy vatsaan eikä maistu millekään. Toivon, että siitä on apua kropan kipuihin ja etenkin aivoille. Musta tuntuu, että aivotyöskentely uuvuttaa mua ihan hirveästi, etenkin töissä. Siellä on valtavasti asioita ja kellonaikoja, jotka tulisi muistaa ja niiden muistaminen on todella haasteellista. Ilmeisesti fibro vaikuttaa tähän. Haasteellista on nykyään myös kaikenlainen häsääminen, eli jos ympäristö on tosi sekava niin mun pää menee aivan pyörälle ja tuntuu että se lähinnä räjähtää. Lintunen on etenkin häsännyt viime aikoina aikalailla ja sitä puhetta tulee myös aivan valtavasti. Tähän on nyt sitten rauhoituskeinoja etsitty niin äidille kuin tyttärellekin.


Kookosmannaa olen vaan tsiigaillut ja miettinyt mihin tätä tarvitsen ja jättänyt hyllyyn. No nyt tilasin kun oli edullista ja tuota kapryylihappoa ei saanut kaupasta. Täytyy sanoa, että tuleehan kookosmannasta aikamoisen kiva twisti smoothieen ja varmaan sopii kivasti myös esim. raakasuklaaseen.

Ennen töihin lähtöä tein super-smoothien johon laitoin 

kapryylihappoa 
mct-öljyä
luomu-heraa
viherjauhetta
nokkosensiemeniä
psylliumia
ashwagandhaa
salaattia/lehtikaalia/nokkosta
mustikoita
vadelmaa
kookosmannaa
banaanin

Tykkään näistä tummemmista smoothieista kun niiden joukkoon on kätevä "piilottaa" kaikki nuo jauheet ja siemenet. Ei maistu millekään. Lintunen tykkää näistä myös. Vaihtelen oikeastaan tähän vain noita marjoja milloin nyt mitäkin sattuu löytymään tai mieli tekemään. Mustaherukka on myös yksi suosikkini. Tällä kertaa jätin smoothien vähän paksummaksi, sillä meillä oli kulhollinen mansikoita ja vadelmia palstalta smoothien sekaan laitettavaksi ihan kokonaisina.


Yrttisuola ja paahdettu sipuli olivat nyt myös kuivaneet. Vei näköjään aika kauan aikaa, vaikka kuivatinkin kuivurissa osan ajasta. Etenkin yrttisuola oli todella märkää, toisaalta oli siinä kyllä todella paljon niitä yrttejäkin.

Yrttisuola
Sipulin varsia
Persiljaa
Lipstikkaa
Tilliä
Nokkosta
Merisuolaa (puhdistamatonta) 

Sekoitetaan keskenään tuoreena, kuivataan.

Paahdettu sipuli
Ghee
Sipuli
Suola

Paahdetaan pannulla, kuivataan.


Molemmat on hyväksi todettu ruuanlaitossa. Tosin sipulin seassa on pelkkää kuivattuakin sipulia ja totesin sen maistuvan kyllä paremmalle kuin paahdetun sipulin. Toisaalta näistä tuli yhdessä aika hyvä twisti. Luulen tosin, että loput sipulit pakastan ja kuivaan talveksi.

Tänään on tarkoitus lähteä urakoimaan noita mustikoita lisää. Kanttarelleille en myöskään nenää nyrpistä, veikkaan että niitä ei kyllä tällä kertaa lisää löydy... Tosin niitä minulla on kuivattuna vielä iso satsi jäljellä.

iive

maanantai 7. elokuuta 2017

Kun lapsi haluaa laihduttaa

Eilen kuulin ne sanat.

Aivan liian aikaisin.

Äiti, haluan rueta sokerilakkoon ja laihduttaa.

Ja tämän sanoi tänään 8 vuotta täyttänyt tyttäreni ja voin sanoa, että sydämeni vähän särkyi. Pysähdyin, otin tyttären syliin ja kysyin, että miksi?

Hän vastasi, että haluaisi olla parempi Parkourissa. Huh, edes jonkinlainen syy, muu kuin peilistä näkyvä ulkonäkö. Jatkoimme keskustelua, että laihuus ei tee paremmaksi parkouraajaksi vaan siihen tarvitaan harjoittelua ja että hän on aivan juuri hyvä tuollaisena kuin on.
Lisäksi lapsi joka syö kerran viikossa vähän karkkia, niin ei hänen tarvitse niistä lauantaikarkeistaan luopua. Etenkin kun hän liikkuu monta tuntia päivässä leikkien, pyöräillen ja harrastaen. Kesällä lapsi saattoi pyöräillä kylälle leikkimään 3 eri kertaa päivän aikana kun välillä piti tulla kotiin syömään ja sitten takaisin kavereiden luo. Se tekee päivälle 12 kilometriä pyöräilyä.


Meidän arkiruokaan ei kuulu sokeriset tuotteet. Emme juo sokerimehuja tai limsoja. Emme syö sokerijogurtteja tai muroja tai muita vastaavia tuotteita. Emme harrasta viikottaisia mäkkäri tai pitsareissuja. Joskus toki käytämme edellä mainittuja juttuja, ei ne missään pannassa tai täysin kiellettyjä ole ja käymme pikaruokaravintoloissa tai pitserioissa, mikä on aivan normaalia. Eineksiä menee kohtuudella, lähinnä akselilla pinaattiletut, maksalaatikko ja pinaattikeitto. Näitäkään ei mene viikottain.

Lapsi syö ilolla ja reippaasti kotiruuan, salaatit, vihannekset, marjat ja smoothiet. Juo jopa tekemäni vihermehut vaikka ne aika tujuja onkin. Kerralla alas! hän kirpeimpien kohdalla tuumaa kun minuakin juodessa irvistyttää. Näistä asioista olen ollut niin onnellinen ja kiitollinen. Lapsen herkkuihin kuuluu äidin smoothiet ja chiavanukkaat, valkosipulioliivit ja avocado. Aika vakiona ovat olleet ihan pienen pienestä asti.


Kun tulin 8 vuotta sitten äidiksi, päätin, että en jatkaisi tätä syömishäiriön kierrettä lapselleni. Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt puhua asioista järkevästi ja totuudellisesti. Sokerista ja muista herkuista on keskusteltu, että kohtuudella ne ovat ok, mutta on myös kerrottu mitä voi seurata jos niitä syö liikaa. Sokerittomaan elämään tottunut lapsi reagoikin isompiin sokerimääriin aina aika hurjasti. Levottomuutta ja hepuleita on seurannut lähes aina, joten siinäkin on syynsä ollut olla tarkkana.

Meidän kotoamme löytyy vaaka, jossa käyn kun lapsi on pois kotoa tai nukkumassa vielä kun olen lähdössä aamulla aikaisin töihin. Vaa'alla lapsi on käynyt neuvolassa ja koulun terveydenhoitajalla, tosin ei häntä ole kotonakaan kielletty vaakaa käyttämästä eikä sitä mitenkään piilotella missään. Kun katson peiliin ja ehkä tuskailen itseni kanssa, pidän suuni kiinni ja olen hiljaa. En sano niitä läskiajatuksia ääneen. Enkä viimeisiin vuosiin ole sanonut niitä edes mielessäni itsellenikään, en ainakaan niin usein.

Olen itse taistellut omakuvan ja painon kanssa niin kauan. Joskus mietin, että mahdanko taistella koko loppuelämän? Vaikka olen minä armeliaammaksi itseäni kohtaan tullut ja todennut sen faktan ettei minusta koskaan tule pitkäsääristä superlaihaa. Ei, minun kroppani on mallia pieni, pyöreä, rehevä. On tissit ja takapuoli ja reittäkin. Ja ne ei häviä vaikka kuinka laihduttaisin, joten miksi siis tehdä turhaa työtä ja syyllistää itseään sellaisesta mikä on fysiologisesti mahdotonta. Minusta ei tule nuorena ihailemaani vanhan ajan balleriinaa (nyky ballerinat on jo aika skrodeja tyyppejä) tai catwalk mallia.

Mieheni on samaa sarjaa kanssani. Hän on niitä tyyppejä, joista ei koskaan tule sellaisia kestävyys juoksijoilta näyttäviä ohuen ohuita tyyppejä vaikka kuinka laihduttaisi. Meiltä molemmilta löytyy kyllä sitä ylimääräistä painoa, mutta molemmat myös liikumme ahkerasti. Mies minua ahkerammin ja rankemmin, ennen jopa kilpaa jääkiekossa ja jalkapallossa, nykyään pääasiallisesti golfissa ja jääkiekossa. Hän onkin lapselle hyvä esimerkki siitä, että myös tällaisella kropalla voi olla urheilija ja pärjätäkin siinä. On niistä mitalit ja pokaalit tallessa näytettäväksi. Liikunnassa pärjääminen ei ole "synnynnäisesti laihojen" etuoikeus. Myös me toisen malliset voimme pärjätä siinä. Itsellänihän minkäänlaista kilpailuviettiä ei ole, mutta lapsella tuntuu jonkin verran olevan. Sitten kun olisi vielä sitä mielenkiintoa siihen harjoitteluunkin :)

Tiedän, että niillä synnynnäisesti laihoilla on myös ihan omat murheensa myös. Ei tartu välttämättä lihasmassa niin helposti. Myös ulkonäköpaineita voi olla. Varmasti erittäin hoikat ja pienet pojat nuoruusiässä voivat siitä kärsiä ja myös tytötkin tavallaan kun heille jatkuvasti alipainosta muistutellaan. Tämä aihepiiri on kuitenkin minulle vieraampi, joten ei siitä sen enempää.

Silti toivoisin, että lapsilla olisi se lapsuuden rauha olla miettimättä liikaa omaa painoaan ja ulkonäköään. Toivon että he voisivat rauhassa olla lapsia juuri sellaisena kuin ovat. Kauniita, ihania, vielä niin viattomia tähän maailman menoon.

Eilen tajusin myös sen, että pian koittaa se aika, että lapseni voi lukea näitä juttuja myös täältä blogistani. Hän tietää mikä blogi on ja on nähnyt kun sitä kirjoitan. Joku päivä hän varmasti blogin avaa ja lukee mitä tänne kirjoitan. Minun täytyy miettiä nyt myös sanojeni vastuuta täälläkin. Toisaalta olen näin yrittänyt aina tehdä, koska en halua olla kenenkään toisen lapsen laihdutusinspiraationa, niitä Thinspiration-blogeja löytyy netistä ihan riittämiin.


Tänään herkuteltiin heti aamulla pienellä gluteenittomalla mustikka-jogurtti hyydykekakulla, jossa oli mansikoita päällä. Tämä oli lapsen toivekakku. Kuvassa vuoden takainen ihanuus. On kiva kun on tuoreiden marjojen aika aina Lintusen synttäreiden aikaan.
Illalla käymme syömässä Lintusen lemppari-ravintolassa Shalimarissa (intialaista ruokaa). Isommat synttärijuhlat pidämme sitten myöhemmin sukulaisille ja kavereille erikseen. Kerran vuodessa on kyllä syytä juhlaan!

iive

lauantai 5. elokuuta 2017

#fibrokuntoon

Projekti on edelleen voimissaan ja tänään sokerivieroituspäivä nro. 6! Ei tee edes mieli, mutta
kyllähän mä tiedän että se mieliteko taas jossain tulee. Veikkaan jotain yötä ensi maanantain ja torstain välimaastossa, sillä silloin teen yövuoroa. Yövuoro on näitten sokerihommien kanssa niiiiiin paha. En tiedä mitä sen kanssa tekisi. Joskus menee tosi jees ja välillä ei sit todellakaan mene, siis sen sokerittomuuden suhteen. Voisin syödä yövuorossa varmaan kilon irtokarkkia tai suklaata tai jotain...

Sokeriinhan se edellinenkin kivuttomuus kosahti. Ja muistan täsmälleen mihin, ne oli ne joulun Julia-suklaamarmeladit. Siitä alamäki alkoi, siitä on muistona oikein kuvakin! Olis vaan pitänyt pysytellä siinä raakasuklaassa... Toisaalta olihan tämä hyvä opetus ettei nyt liian helpolla vaan päästetty. Saapahan ihan kantapään kautta opetella, että miten tää nyt sitten menee. Toisaalta ajatus koko loppuelämästä ilman sokeria ahdistaa. Vaikka kuinka tiedän, että sellaisia ihan ok vaihtoehtoja on. Mutta kun ne ei ole sama kuin sokeri.

No, voihan olla, että kun tästä jaloilleen taas päästään tän fibron kanssa, niin sitten se kroppa kestää sitä inkkari ja kookossokeria.

Tämä #fibrokuntoon on nyt siis tämä mun projekti 

a) saada kivut taas pois 
b) saada ruokavalio tukemaan sitä kivuttomuutta ja terveyttä 
c) saada kroppaa taas liikkeeseen ja lihaskuntoa paremmaksi. Eikä tän pöhötyksenkään pois saaminen huono homma olis.

idkuva

Tää viikko on mennyt hyvin. Toisaalta ainahan mulla alussa menee tosi hyvin kunnes kosahtaa eli vedän itseni piippuun. Keskiviikkona käytiin Laajavuoren luontopolulla (josta kyllä parin kilsan jälkeen siirryttiin ihan lenkkipolulle, koska luontopolku oli niin saaterin tylsä) reilun 5km lenkillä mäkiä ylös alas. Sen jälkeen vielä uimassa vaikka toi vesi ei ole yhtään sen lämpimämpää kuin aiemminkaan.


Torstaina aamusta tiesi taas tehneensä. Yli 2h meni lattialla venyttelyyn ja vanutteluun. Sitten onneksi pääsi ylös ja liikkeelle. Palstalta satoa talteen ja nyt ne pöhisee tuolla kuivurissa ja osa on tietty pakkasessa. Kukkia oli tullut nyt ihanasti ja pörriäisiä joita varten ne kukat on sinne laitettukin. Silti meinasi päivä mennä vähän liian pitkäksi näiden kanssa ja illalla oikein uuvutti.

Tälle viikolle sain siis 2 pientä lihaskuntojumppaa, 5km lenkin, puutarhahommia, uintia ja työmatkapyöräilyt 2 päivänä. Ihan hyvä viikko kuitenkin. Huomenna lepäilypäivä, ei muita rehkimisiä kuin töitä vaan.







Tillit meni pakkaseen, kuivuriin ja yrttisuolaan. Pusseissa on nokkosta, nokkosensiemeniä, lipstikkaa minttua ja persiljaa. Sipulit on kerrankin ihan hirmuja jöötejä. Varsia pakastin ja sipuliosasta kokeilin tehdä paahdettua sipulia, saas nähdä onnistuuko. Yrttisuolaan pistin vähän kaikkea, mutta siitä tuli tosi kosteaa, varmaankin tuon sipulin vuoksi. Onneksi on kuivuri mihin sen voi laittaa. Maku suolassa oli kyllä kiva!

Tänään aamuvuoron jälkeen jaksoin vielä lähteä mustikkaan, sitten tuli ukkonen ja vesisade. No sain minä mustikat muutamaan smoothieen. Niitä on jaksanut taas juoda, mikä on hyvä homma!

Kuvan smoothiesta tuli oikein onnistunut, siinä oli mustikkaa, herukkasekoitusta, salaatinlehtiä, lehtikaalia, viherjauhetta, ashwagandha-jauhetta, psylliumia, inkivääriä, mct-öljyä, oliiviöljyä, nokkosensiemeniä ja luomu proteiinijauhetta. Tuo salaatti sopiikin yllättävän hyvin noihin smoothieihin ja marjat sekä inkivääri peittää nuo viher- ja ashwagandhajauheen maun. Öljyt nyt ei maistu miltään, mutta tuo sellaista kivaa pehmeyttä.

Tilasinkin Foodinilta paketin kookosmannaa, sitruunamehua (luomu) ja kapryylihappoa. Jälkimmäisen pitäisi olla oikein sit super juttu, vielä superimpi kuin mct-öljy, etenkin aivoille. Saas nähdä :D Mulla kun menee nykyään ihan hirveästi voimia siihen, että saan asiat pysymään päässä. Toisaalta mun työkin on sellaista missä pitää muistaa paljon yksityiskohtia ja aikatauluja, joten todellakin siihen vois jotain boostia saada.

Huomenna iltavuoro ja sit alkaa ne yöt. Saa nähdä kuinka taas sujuu... jännittävää se aina on paljonko ne ottaa voimille, onko helppo valvoa jne.

iive

torstai 3. elokuuta 2017

Kivusta vapauteen?

2 iltavuoroa ja 9h aamuvuoro, huh, onneksi nyt parisen vapaata. Olin kyllä ihan iloinen palatessani töihin, sillä siellä oli hyvä meininki ja muutenkin työssä käyminen tuo tietynlaista ryhtiä ja rytmiä, vaikka vuorotyötä teenkin. Toisaalta en ole koskaan tehnyt muuta kuin vuorotyötä, joten eipä ole tietoa muusta ja minulle vuorotyön rytmi on sitä normaalia. #fibrokuntoon voi siis oikein hyvin vaikka kipu jäytääkin joka paikkaa. Se nyt on niin tuttua ettei jaksa välittää. Enemmän iloitsee kuin kuuntelee sitä paskiasta. Ignooraa sen vaan jos mahdollista. Tekee jotain muuta, ajattelee jotain muuta, keskittyy johonkin muuhun. Jos vaan pystyy.


Olin tai olen siis tyytyväinen siitä, että alkuviikkoon olen saanut mahdutettua jumpan, työmatkapyöräilyä ja uimistakin, joten oli lepopäivän paikka. Enkä ole mässyttänyt sokeria, se kai on se suurin onnistuminen.

Eilen sattui hirmuinen tuuri kirjastossa kun bongasin Leena Lehtolaisen uusimman Viikkolaina-hyllyssä (joka on ehkä paras keksintö kirjastoon ikinä tai onkohan se varausmaksujen poisto sitten kuitenkin???). Varauslistalla tuohon kirjaan olin 11:sta muistaakseni. Luinkin kirjan sitten jo eilen yhtäkyytiä ja ei tarvinnut taaskaan pettyä. Nautin kepeästä lukemisesta joihin dekkarit genrenä luen vaikka aihe sinänsä ei tietenkään ole kepeä. Nautin kyllä ihan muustakin kaunokirjallisuudesta, mutta siinä on hankalampi löytää hyvää luettavaa. Toisaalta jokainen hyvä kirjalöytö onkin sitten onnenpotti.


Tämän viikon oivallukseni on, että salaattia voi laittaa myös marjasmoothieen. Pöh! Miksi en aiemmin ole tätä tajunnut? Ei maistu siellä smoothiessa millekään tai maistuupas, hyvälle. Ja voi sinne laittaa lehtikaalia, nokkosta ja mitä lie villiheinää keksinkään aina tuolta pihalta kerätä.


Tänään tsiigailin Facebookin fibroryhmän juttuja ja bongailin taas tän Hanna Huttusen. No koska se varaaminen ei maksa siellä kirjastossa mitään, niin päätin vihdoin varata kirjan Kiputus Fibromyalgiasta vapauteen. Sepä löytyikin koneen mukaan hyllystä, joten kamat kasaan, autoon ja kirjastoon. Nyt se kirja on tuossa vieressä (en oo ees avannut sitä) ja mietin mikä ja minkälainen ihminen olisin jos mulla ei olisi fibroa?

Enkä osaa kuvitella sitä.

Mitä olisin? Millainen olisin? Jos en olisi kokenut tätä lainkaan? Jos parantuisin?
Voiko ihminen luoda itselleen niin vahvan -Hei olen iive, olen fibro - identiteetin, että se estää parantumasta?

Entäs jos nakkaan fibroa kävyllä, haistatan sille ja päätän vaan olla elämättä sen kanssa? Parantuisinko? Vai pitääkö minun hyväksyä olevani fibro ja elää sulassa sopusoinnussa sen kanssa?

Ei tätä ymmärrä varmaankaan kukaan muu kuin sellainen, joka elää päivittäisen kivun tai muun rajoittavan sairauden kanssa. Sillä onhan tää niin hullua oikeasti. Johonkin muuhun kipuun voit syödä edes jotain lääkettä. Tähän et mitään.

Tai voit.
Voit kokeilla epätoivoisesti lääkärin määrämiä masennus ja mielialalääkkeitä (jotka eivät sitten sovi sulle, tai muuttaa sun persoonaa ja olotilaa vieläkin enemmän, että valitset mielummin kivun kuin lääkkeen).
Voit kokeilla särkylääkkeitä, jotka ei auta.
Voit kokeilla kaikkia maan ja taivaan välillä olevia lisäravinteita, vitamiineja ja entsyymejä ja maksaa itsesi kipeäksi, eikä mistään ole todistettua helpotusta. Silti valitset tämän viimeisen ja muut vaihtoehtoiset hoitomuodot, koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Että siinä sulle Maaret Kallio syy miksi ihmiset näin tekee.

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä itse edes jokin apu, sillä ihan turha on mennä lääkäriin, sillä siellä ei kukaan osaa auttaa.

Pitäisikö siis jäädä vain kärsimään?

En mä ainakaan aio. Tää on onnistunut jo kerran. Miksi ei onnistuisi nytkin?

Kohti vapautta

iive